Marko Kantomaa – Ylpeydestä

Johnny Kniga 2017

Ylpeydestä on Marko Kantomaan esikoisromaani. Kirjan päähenkilönä on 16-vuotias Joonas, joka harrastaa kilpatasolla keskimatkan juoksemista. Juoksuharrastukseen tulee uusia sävyjä Joonaksen huomatessa katseensa kiinnittyvän yhä uudelleen samalle valmentajalle siirtyneeseen urheilijaan, Alexiin. Joonas yrittää varjella esiinpyrkivää salaisuuttaan mutta vähitellen, sen voima alkaa vaikuttaa myös juoksemiseen. Joonas tutustuu koulussa tyttöön, joka päinvastoin kuin hän, uskaltaa kertoa maailmalle kuka on. Mutta uskaltaako Joonas ja mitä siitä seuraisi?

Lainasin kirjan oikeastaan vain siksi, että se oli ainoita vapaana olevia kirjaston äänikirjoja, kun edellinen, Eleanorille kuuluu ihan hyvää, loppui. Pelkäsin vähän kirjan juoksuteemaa, koska en ole mitenkään erityisemmin juoksemisen tai kilpaurheilun ystävä. Itse juoksuun keskittyminen ei loppujen lopuksi ollutkaan kirjan pahin ongelma, vaan täysin lapasesta lähtenyt kuvaileva kieli, jonka vuoksi kuuntelu oli lopulta hyvin puuduttava kokemus.

Kantomaa kirjoittaa ylitsepursuavan kuvailevaa kieltä, joka olisi voinut toimia paremmin luettuna niin, että lauseiden ääreen olisi voinut välillä pysähtyä, samoin kuin runojen. Ylpeydestä oli niin täynnä kiemuraisia lauseita, että olisi voinut kuvitella kirjailijan pelanneen jonkinlaista adjektiivipeliä, jossa jokaisesta käytetystä adjektiivistä saisi pisteen.

”Valmentaja harmaassa kauhtuneessa lippalakissaan, levolliset kasvot, levollisemmat kuin muiden. Nyt silmien hymy, toispuolinen oraalinen hymy, huulet vastakkain ja hymykuopat, poskien pehmeät syvennykset.”

Kun tämäntyyppinen kerronta jatkui kolmatta tuntia, aloin tuhahdella ääneen ja vakavasti kirjan palauttamista aloin harkita siinä vaiheessa, kun urheiluhallin sisustus kuvailtiin muovikukista alkaen… Kielen runsaus ei myöskään tuntunut sopivan yhteen kirjan teeman, teini-ikäisen pojan ensirakastumisen ja urheiluharrastuksen, kanssa.

En pitänyt myöskään yhtään kirjan pronominivalinnoista, päähenkilö Joonakseen viitattiin pelkästään hän-pronominilla, niin, että jouduin tätä arvostelua varten tarkistamaan hänen nimensä. Lisäksi joihinkin sivuhenkilöihin, esimerkiksi Joonaksen ystävään, viitattiin ihmeellisellä nimellä ”lommoposkinen”. Tarinassa oli myös kummallisia sivujuonteita, esimerkiksi kerrottaessa muutamalla lauseella Joonaksen äidin traumaattisesta historiasta syventymättä tähän sivuhenkilöön enää ollenkaan sen jälkeen. Myös nuorten välinen dialogi oli ajoittain epäuskottavaa (sen verran kun kirjassa nyt ylipäätään kommunikoitiin kaiken sen tunteiden, ajatutusten ja urheiluhallien kuvailun ohella).

Ainoana positiivisena asiana kirjassa oli aihevalinta, homoseksuaalisuudesta ja urheilusta ei ole juuri kirjoitettu suomeksi kirjoja. Ja tietenkin, tämä oli vain minun kokemukseni kirjasta, esimerkiksi Goodreadsista löytyy paljon positiivisempia arvioita.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 4.Kirjailijan ainoa teos.

Kulttuuri Kirjat

Heini Maksimainen – Vauvattomuusbuumi

♥♥♥♥

Atena Kustannus 2019

”Lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia. He ovat matemaatikkoja, koiraihmisiä, himourheilijoita, ystäviä, tätejä ja setiä, jotka eivät mieti tavallisena maanantaina lapsia tai niiden puutetta vaan sitä, että pitää muistaa ostaa vessapaperia.”

Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi on saanut alkunsa kirjailijan omista lisääntymiseen ja lisääntymättömyyteen liittyvistä pohdinnoista ja erityisesti siitä, että hän koki aikuisten lapsettomien arjen näkymättömyyden ongelmaksi. Vaikka vapaaehtoista lapsettomuutta on ollut jossain määrin läpi historian, nykypäivän veloista (lyhenne vapaaehtoisesti lapsettomasta) on alettu puhua Suomessa vasta viime vuosina. Ja kuten kirjassa mainitaan, kun ilmiötä on median välityksellä tuotu esiin, syiksi lapsettomuudelle on mainittu useimmiten olevan joko hyvin urakeskeinen tai hedonistinen elämä, johon lapset eivät sovi. Mielenkiintoista kyllä, ura ei ollut yhdenkään Vauvattomuusbuumissa haastateltavan henkilön syy lapsettomuudelleen, vapaudenkaipuu kylläkin.

Maksimainen yhdistää mainiosti tutkimus – ja tilastotietoa haastateltavien omiin elämäntarinoihin ja kirja valottaa suomalaista vapaaehtoista lapsettomuutta monipuolisesti aloittaen historiasta. Mielenkiintoisinta kirjassa oli se, että haastateltujen joukko oli yllättävän heterogeeninen ja myös syyt lapsettomuudelle ovat moninaiset. Maksimainen jakaakin lapsettomat vapaaehtoisesti ja tahattomaksi lapsettomien ohella elämäntilannelapsettomiin.

Suurimpana yhdistävänä tekijänä vapaaehtoiselle lapsettomuudelle on yksinkertaisesti tunne siitä, ettei halua vanhemmaksi tai toisinsanoen suvunjatkamisen halun puuttuminen. Toisaalta taas jotkut haastateltavista olivat joskus halunneet vanhemmaksi mutta todenneet, että esimerkiksi oman mielenterveyden järkkymisen vuoksi eivät kokeneet jaksavansa huolehtia lapsesta.

Tärkeää Vauvattomuusbuumissa on myös sen seikan esiinnostaminen, että lapsettomuus ei kosketa naisia ja miehiä samalla tavalla. Tämä käy ilmi myös niin haastateltavien elämäntarinoista kuin pitkästä, hedelmällisyyttä ja hedelmällisyyshoitoja käsittelevästä luvusta. Kun nykypäivän länsimäisissa yhteiskunnissa lapsia aletaan pohtia vasta kolmekymppisinä tai sen jälkeen, naisten hedelmällisyys on alkanut jo laskea. Aikaikkuna lasten hankkimiselle jää siis nykyään hyvin kapeaksi ja jos elämäntilanne on sellainen, johon ei lapsi sovi tai kuten monen kohdalla käy, sopivaa kumppania ei sillä hetkellä ole, lapsettomuuteen voi päätyä myös tekemättä tietoista päätöstä asiasta.

Vauvattomuusbuumin lukeminen toimii oivasti sekä tiedonlähteenä, että vertaistukena vapaaehtoisesti lapsettomille. Suosittelen kirjaa lämpimästi myös niille, joiden tekee mieli kommentoida vapaaehtoisesta lapsettomuudestaan puhuvalle, että ”etkö muka halua edes yhtä?”.

***
Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Kulttuuri Kirjat