Silvia Hosseini – Pölyn ylistys

♥♥♥♥

Gummerus 2019

Pelkään vähän kahta kirjallisuusgenreä, esseitä ja runoja. Tämä kumpuaa varmasti yksinkertaisesti siitä, etten ole juuri lukenut kumpaakaan ja mitä enemmän johonkin kirjallisuuden genreen tutustuu, sitä helpommin solahtaa kyseiseen maailmaan. Kuten kirjoitin Onnenkissan arvostelussa, pohdiskelevissa, älyllisissä esseissä vierastan juuri sitä itseään eli älyllisyyttä, koska luen viihtyäkseni ja vieraillakseni toisissa maailmoissa ja ajoissa, en lähtökohtaisesti sivistääkseni itseäni (vaikka sitä toki mukavasti tapahtuu fiktiotakin lukiessa). Esseekokoelmia olenkin lukenut ihan muutaman, edellämainitun lisäksi Koko Hubaran loistavan Ruskeat tytöt.

Taivalsin juuri viime kuussa Onnenkissan läpi ja vaikka matka olikin ihan mieltä avartava, vaati se kuitenkin jonkun verran ponnisteluja. En ajatellutkaan tarttua uuteen esseekokoelmaan hetkeen, mutta kun Silvia Hosseinin kehuttu Pölyn ylistys tupsahti lainattavaksi pitkän odotuksen jälkeen, olihan se otettava tarkastelun alle.

Hosseini on tamperelainen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä kirjallisuuskriitikko, Pölyn ylistys on hänen esikoisteoksensa. Kirja koostuu yhdeksästä esseestä, joiden yhteisenä nimittäjänä toimii huonous eli se, miten joku surkeaksi tai pahaksi tituulerattu ilmiö voi lähemmin ja laajemmin tarkasteltuna olla myös hyvän ja kauniin lähde.

Pölyn ylistys on kirjallinen taidonnäyte, niin itsevarmasti ja älykkäästi kirjoitettu, ettei Hosseinin taituruutta voi kuin ihailla ja haaveilla pystyvänsä samaan. Tekstin rytmitys hipoo täydellistä, korkeakulttuuriset viittaukset keskustelevat upeasti nykypäivän pop-kulttuurin ja Hosseinin omien arkikokemusten kanssa. Esseet ovat aiheiltaan riittävän erilaisia toisiinsa nähden (kun taas Onnenkissassa kritisoin kirjan mössöytymistä lukujen samankaltaisuuden vuoksi), toisaalta taas ilmiöiden valinta saman syyn eli niiden oletetun huonouden vuoksi tekee kokoelmasta ehyen paketin.

Mielenkiintoni meinasi kuitenkin lopahtaa muutaman esseeen kohdalla, erityisesti Leonard Cohenin musiikkia syvällisesti analysoiva essee takkusi, ja huomasinkin nauttivani eniten niistä kirjoituksista, joiden käsittelemistä ilmiöistä olin jo lähtökohtaisesti kiinnostunut, joihin samastuin tai jotka olivat jo päässäni jonkinlaisina mielen ituina. Parhaimmillaan Hosseini onnistuikin kirjoittamaan auki monia sellaisia asioita, joita en olisi osannut itse sanallistaa (kuten sen, miksi kansallismuseot ovat niin armottoman tylsiä). Varmaan osa esseiden sisällöstä myös meni kauas ohi maalin, ihan vaan siksi, etten ole itse riittävän sivistynyt ymmärtääkseni kaikkia nyansseja.

Kritiikkiä antaisin lifestyle-bloggaajia käsittelevästä esseestä Lifestyle-torakat, jossa kirjailija kritisoi sinällään tärkeää aihetta, bloggaajien levittämää kulutusjuhlaa ja itsensä (ja lastensa) brändäämistä. Ongelma syntyy siitä, että Hosseini ottaa kritiikkinsä kohteeksi muutaman bloggaajan nimeltä mainiten ja muun muassa pilkkaa yhden bloggaajan taideostoksia ja toisen ”mukasyvällisiä” ajatuksia, myös heidän blogejaan siteeraten. Olisiko esseen voinut kirjoittaa henkilöimättä yhtäkään bloggaajaa nimeltä?

Ehkä seuraavaksi uskallan kääntyä kirjaston runohyllyn puoleen!

kulttuuri kirjat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *