Kun aurinko laskee tunturissa, taivaanranta värjäytyy ensin pakkasensameaan oranssiin. On kuin aurinko tekisi hiljaista, kaunista kuolemaa, mikä saa kiitollisuuden vielä läikähtämään ennen lopullista pimeyttä. Kun valo on enää piste horisontissa, syttyy sen eteen, jonnekin vaaran alarinteelle, kuitenkin vielä säkenöivä purppurainen kokko. Kuin valtava violettiin vivahtava virvatuli. Ja sitten, ja sitten: tunturin vastapuoli, koko toinen taivaanranta, […]

Kaksi elämäni ihmistä on tullut tänä vuonna tiensä päähän. Minä olen parin vuoden päästä nelikymppinen*. Mihin aika oikein hujahti? Kun ystäväni Johanna vietti 30-vuotissyntymäpäiviään, hän lausui ikuisesti mieleeni jääneet sanat: kun täyttää kolmekymmentä, tajuaa, ettei voi enää elää ajatellen vain mitä musta tulee; nyt on väkisinkin jo jotain. Minulla oli silloin vielä pari vuotta aikaa […]

Pannaanpa likka kääntämään sotaromaani*! Ja vielä niin nuori, ettei se ole ehtinyt kuulla sotakokemuksista edes isovanhemmiltaan, ja niin pasifisti, että kaikki sen miespuoliset kaveritkin ovat käyneet sivarin. Noh, yrittänyttä ei laiteta. Aivan kylmiltään en kuitenkaan ollut valmis työhön ryhtymään. Tartuin siis myös Väinö Linnan Sotaromaaniin. Olin toki lukenut kirjan silotellun version, tutun Tuntemattoman sotilaan lukioaikana, […]

”Ehkä mä haenkin Kallioon.” En koskaan unohda tilannetta, jossa Rumpukarhu sanat minulle heitti. Seisoimme Perun-kotimme pihalla, yllä sinisenä hehkuva toukokuun taivas, vieressä suoraan pihamaalta lähtevä vuorenrinne, ympärillä sadekauden jäljiltä vehreytynyt maa ja sinne tänne loikkiva Negrita. Sille piti heittää keppiä joka lauseen välissä. Aamupäivät olivat huolettomia, lasten piti ottaa mototaksi Urubambaan vasta lounaan jälkeen; yläkoulun […]

Juna vie minut Ouluun, sitten linja-auto Iihin, joka toistaiseksi on minulle pelkkä piste kartalla. Olen saanut residenssipaikan ystäväni kanssa iiläisestä taidekeskuksesta, ja siellä on tarkoitus viettää seuraava kuukausi.

Usein tuntuu kertakaikkisen absurdilta, kuinka yhteisöttömäksi olemme yhteiskuntamme rakentaneet. Muka edistyksellisen, muka terveen, muka mukavan elintilamme. Missä kukaan ei kuulu varsinaisesti mihinkään, missä jokainen tavoittelee vain oman yksilöllisen elämänpolkunsa jaloa rakentamista, missä velvollisuus toisista ulkoistetaan muualle. Alkukantaisemmissa yhteiskunnissa elävät katsovat eristäytyneen erillistä rämpimistämme ja nauravat partaansa. Tai ehkä itkevät. Edelleen kaipaan ympärilleni heimoa, joka olisi […]

Palautin Kirjansitojan suomennoksen kustannustoimittajalle tänään. Nyt se on ohi: minut Oxfordiin – konkeettisesti viideksi viikoksi, mielessäni miltei vuodeksi – vieneet Pip Williamsin historialliset romaanit on molemmat suomennettu. Minkään toisen käännöksen yhteydessä en ole saanut oppia yhtä paljon ammattitietoutta ja -sanastoa. Enkä minkään toisen suomennusprojektin vuoksi ole saanut vielä muuttaa keskelle romaanin tapahtumapaikkoja. Lapset henkäisivät oman […]

Mitä ovat nämä päivät, joina kaikki on sameaa ja maailma jähmettynyt paikoilleen? Herään päivä ja viikko toisensa jälkeen väsyneenä, oikolukuni edistyy niin verkkaisesti että näytän oikeastaan liikkuvani taaksepäin, ja on kuin olisin talomme tyytyväinen ja typerystynyt vanki. Ulkomaailmasta en tiedä enää mitään enkä välitä. Ajattelen alinomaa ruokaa. En ole kunnolla sairas enkä kunnolla terve, ja […]

Vaikka et olisi sellainen kuin toivoisit, esitä, että olet. Ihmisten reaktiot riippuvat lopulta vain sanoistasi ja teoistasi, ei siitä, millaiseksi itse itsesi tunnet. Teeskentele.

Tein ensimmäisen suomennoskävelyni Jerichoon. ”Scriptorium. Sana kuulostaa siltä kuin kyseessä olisi ollut ylväs rakennus, jossa kevyimmätkin askelet kaikuisivat marmorilattian ja kullatun kupolikaton välillä. Mutta pelkkä vaja se oli, liiteri oxfordilaisen talon takapihalla. Lapioiden ja haravoiden säilytyksen sijaan vajaan varastoitiin sanoja. Jokainen englannin kielen sana oli kirjoitettu postikortin kokoiselle paperilapulle. Vapaaehtoiset lähettivät niitä kaikista maailman kolkista, […]