Sairas, vastuuton muotiala?

Olen vuosikymmenten ajan rakastanut muotialaa. Se on ollut kiinnostava, alati vaihtuva, haastava ja tuonut ihmisille iloa ja työtä. Kun 80-luvulla tulin alalle, se oli aivan erilainen kuin nykyisin. Nykyisin yhä useammin joudun pyörittelemään päätäni, kohottelemaan kulmakarvojani ja hämmästelemään alan ilmiöitä. Perjantain Hesarin uutinen Burberryn polttavan myymättömiä tuotteita sai minut voimaan pahoin. Sama reaktio syntyi, kun Kaupan liiton seminaarissa kerrottiin, että monet nettikaupat polttavat palautukset.

Miten tähän on tultu? Miksi käyttökelpoisia tuotteita pitää tuhota? Miksi niitä ei voi myydä vaikka alennuksella? Mitä vastuuttomuutta ja epäekologisuutta! Ällöttää!

Miksi pitää tuottaa niin tuhottomasti vaatteita? Mutta onko tässä mitään järkeä!?!? Meillä kaikilla länsimaisilla kuluttajilla on aivan liikaa vaatteita, ja valitettavasti monella vielä huonolaatuisia vermeitä, sellaisia kertakäyttöisiä. Kirppareillakaan vaatteista ei saa paljon mitään. Vaikka siistikuntoisesta merkkivaatteesta (sellaisen semihintaluokkaan kuuluvasta) pyytäisi 5 euroa, se ei mene kaupaksi.

Me tuijotamme helposti pelkästään hiilijalanjälkeä, mutta pitäisikö punnita myös ekologista jalanjälkeä? Silloin muotialan (ja kuluttajien) jalanjälki on aika hyytävä. Eihän siinä ole mitään järkeä, että kansa ostaa huonolaatuisia riepuja, jotka eivät kestä mitään, vaan menevät piloille tai ainakin järkyttävään kuntoon jo muutaman pesun jälkeen. Ja tietysti myös kuluttajan pitää oppia huolehtimaan vaatteistaan nykyistä paremmin!

Laadukas vaate, joka tietysti ostohetkellä on huonolaatuista kalliimpi, kestää aikaa, käyttöä, pesuja ja mahdollisia muokkauksia. Toivon, että yhä useammat kuluttajat alkaisivat arvostaa tällaisia tuotteita ja unohtaisivat ne 7 euron paidat, joiden tuottaminen ei todennäköisesti täytä mitään ekologisia, eettisiä tms. kriteereitä.

Yhden t-paidan valmistamiseen kuluu noin 2500 litraa makeaa vettä”

Vaatteet ovat neljänneksi suurin ympäristökuormittaja. Se on fakta. Muistakaa, että yhden puuvillaista tehdyn t-paidan valmistamiseen kuluu noin 2500 litraa makeaa vettä ja tuhansia ja tuhansia erilaisia kemikaaleja! Onhan ihan järjetöntä, että tällaista paitaa käytetään vain muutaman kerran, ja sitten kuluttaja heittää sen sekajätteisiin! Tai jos se olikin jäänyt myymättä, se menisi poltettavaksi. Poltosta saatava energiahyöty ei korvaa veden ja muiden kemikaalien korvaamista.

Sitran julkaisun mukaan, jos kahden vuoden ajan käytettävän vaatteen elinkaarta jatketaan yhdeksällä kuukaudella, valmistukseen kuluvia luonnonvaroja säästyisi 20-30 %!

Pienet tuotantomäärät nostavat yksittäisen tuotteen hintaa. Jos tuotteita ei tuoteta liukuhihnalta älyttömiä määriä, yleensä myös laatutaso nousee. Kuten yksi vaatealan tuttavani, joka on ollut ikuisuuden tuotannon puolella töissä, totesi: ”Niukkuus ja laatu pitkässä juoksussa kasvattavat brändin arvoa parhaiten.”

Joskus 80-luvulla oli vielä kaksi vaatesesonkia: kevät-kesä ja syksy-talvi. Tuotteet tilattiin noin yhdeksän kuukautta ennen toimitusta, jotka ajoittuivat muutaman viikon sisään. Sitten kauppa möi niitä seuraavat kuukaudet, kunnes seuraavat toimitukset tulivat ehkä kuuden kuukauden kuluttua. Sitten vähitellen tuli neljä sesonkia – ja nythän tuntuu, että sesonkeja on 52, joka viikko tulee uutta myytävää.

Me kuluttajat olemme halunneet jatkuvasti uutta. Monet nuoret himoitsevat ”joka perjantai uuden biletopin”. Tätä toivetta sitten valmistajat ja kauppa yrittivät täyttää.

Eiköhän aika olisi vihdoinkin pysähtyä ja miettiä omaa käytöstämme ja välttää turhaa ostamista? Ja jos jotain ostetaan, hankittaisi  hyvää laatua, mikä on omilla rahoilla mahdollisuus ostaa. Ehkä silloin vältettäisi tällaiset polttouutiset.

Kaisa