Olen viime aikoina keskustellut useammassa ryhmässä siitä, mitä ystävyys on. Kysyin asiaa myös somessa. Onko sinulla ystäviä, jotka tulevat mielellään luoksesi vierailulle, mutta eivät koskaan kutsu sinua?  On yllättävän yleistä, että jotkut ystävät ovat ”vapaamatkustajia” (yhden kommentoijan termi), jotka eivät koskaan ole aloitteentekijöitä tai kutsu vierailulle.

Yksi ystäväni totesi äitinsä aikoinaan sanoneen: ”Ystävyys on kaksi suuntainen tie”. Mielestäni tuo on viisaasti todettu ja napakasti kiteytetty.

Raskaat ystävät

Toinen ystäväni kirjoitti minulle: ”Meillä jokaisella on ystävyyssuhteita, jotka alkavat ajan myötä tuntua raskailta ylläpitää. Syyllistämistä, vaatimusta ja odotuksia, mitä sinun ystävänä kuuluu tehdä. Olen vähitellen alkanut luoda rajoja ja ne ”ystävät”, jotka eivät siitä pidä, saavat mennä. Joidenkin kohdalla olen ollut jopa helpottunut, kun ystävyys on saanut äkkipikaisen lopun, jos en ole täyttänyt odotuksia. Ilokseni minulla on ystäviä, jotka saavat minut vuosienkin jälkeen tuntemaan oloni ystäväksi, ja molemmat viihtyvät ilman vaateita tai suuria odotuksia. Lisäksi on ystäviä, jotka vain lukevat minua kuin avointa kirjaa. Sanovat oikeat sanat ja saavat minut nauramaan surujen ja murheidenkin keskellä. Toivottavasti minä saan sanan hyväksymisen tunteen aikaan ystävilleni. Jokaisella ystävällä on minulla oma paikka sydämessä ja elämässä. Yhdensuuntainen ystävyys ei taida olla ystävyyttä sen todellisessa merkityksessä.”

Minäkin olen huomannut tuon, että raskaat ”ystävät” saavat jäädä tielle. Tasapainoinen ystävyyssuhde on ilo molemmille osapuolille.

Vain apu kelpaa

”Voidaanko puhua ystävyydestä, jos siihen ei kuulu vastavuoroisuus?”, heitti yksi tuttuni Facebook-sivuillani, kun kyselin aiheesta. Todellakin aiheellinen kysymys. Mielestäni silloin ei ole kyse ystävyydestä, jos toinen on aina vain antavana osapuolena.

”Jos joku ottaa aina yhteyttä vain hyödyn takia, puhuisin hyväksikäyttäjästä. Tarvitsee laatikoiden kantajan muutossa tai ilmaisen koiranhoitajan pyhiksi etc., mutta ei pidä muuten yhteyttä. Ottaa toisesta vain hyödyn.” Mielestäni tuollainen on itsekästä.

”Kyllä näitä kaikenlaisia on elämään mahtunut. Vanhemmiten ei enää mene läpi kuin aitous, ystävällisyys ja sellainen ilo olla.”

Hiipuva yhteys

Sain myös tällaisen viestin: ”Itse olen jo pitkää ihmetellyt, kun todella pitkäaikainen ja läheinen ystävä on ottanut etäisyyttä. Tätä on kestänyt nyt pari vuotta. Hän on asunut pitkään ulkomailla, mutta muutti viime kesänä Suomeen ja asuu nyt parin korttelin päässä. Siitä huolimatta emme tapaa. Jos ehdotan jotain, hän torjuu sen aina ja syyt ovatkin ihan päteviä, mutta vastaehdotuksia ei tule. Viimeisimpään kutsuuni ei edes vastannut. Erikoista on, että monet kerrat suunnittelen kysyväni, mistä kiikastaa, mutta sopivaa tilaisuutta ei ole tullut. Asia painaa ja tulee uniinkin. Tuntuu vaikealta vain antaa asian olla, mutta silti en uskalla vain soittaa ja kysyä tai laita viestiä, kun tuntuu, että pitäisi kysyä naamatusten. Taustalla ehkä se, että meillä oli nuorina parin vuoden välirikko, kun hän vain kyllästyi seuraani. Se sovittiin ja unohdettiin, mutta ilmeisesti jäi minulla jonnekin, kun en nyt saa asiaa selvitettyä.”

Toinen ystäväni kertoi: ”Minulla on ollut pitkään todella hyvä ystävä, mutta parin viimeisen vuoden aikana hän ei koskaan soita minulle. Minä soitan hänelle aina. Nykyisin soitan harvemmin, koska olen halunnut antaa ystävälleni mahdollisuuden soittaa takaisin. Jos soitan hänelle, puhumme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ne puhelut ovat todella pitkiä ja niissä käydään läpi perheasiat yms. En tiedä, mistä se johtuu, ettei hän soita minulle, vaan minun pitää soittaa hänelle.”

Työtuttuni viestitti minulle: ”Minulla on kokemusta siitä, miten putoaa pois ”piireistä” avioeron jälkeen. Olin aina se, joka järjesti juhlia ja juhlat pidettiin meillä koska oli tilaa. Eron jälkeen minulta suljettiin monet ovet…ja minua ei enää ollut olemassa. Mm. sukulaislapset, joita olin hoitanut, ottanut mukaan ulkomaanmatkoille, ommellut vaatteita jne. Nämäkin nuoret ”unohtivat” minut, kun tuli lakkiaisia ja häitä. Tein käsin kaikki muistamiskortit ystävilleni. Arvaa sainko itse. Toki pahoitin mieleni ja ihmettelen. Nykyinen ystäväpiiri on hieno, ja kukaan ei odota, että olen seremoniamestari.”

Aika erikoista tuollainen yksisuuntaisuus. On todella harmillista, että pitkät ystävyyssuhteet hiipuvat ja mahdollisesti ”kuolevat”. Aika moni kommentoi, että avioeron tai puolison kuoleman vuoksi heitä ei enää kutsuttu pariskuntien tapaamisiin, vaan he jäivät ulkopuolisiksi. Johtuuko se siitä, että yksinäinen nainen koetaan ”uhkana” vai siitä, että kutsuille halutaan tasaparit?

Ei vastavierailuja

”Varsinkin täällä Porissa tuntuu olevan erittäin hitaasti lämpenevää porukkaa. Vastavierailulle ei kutsuja ole kuulunut. Jäyhää sakkia ovat. Työkaverini kertoi vasta usean vuoden jälkeen päässeensä työyhteisön porukoihin mukaan.” Tuollainen ei kyllä lisää uuden työntekijän ja toiselta paikkakunnalta muuttaneen sulautumista uuteen porukkaa.

Yksi tuttuni kirjoitti: ”Muutama ”ystävä” on käynyt luonani lukuisia kertoja vierailulla, mutta koskaan hän ei ole kutsunut minua vastavierailulle. Olen päättänyt, että en enää kutsu näitä henkilöitä kylään enkä pidä heihin mitään yhteyttä.”

Kotihäpeä

Kun olin julkaissut Facebookissa tämän ystävyyskyselyn, muutama ystävä soitti minulle, että he tuntevat kotihäpeää ja sen vuoksi eivät kutsu vieraita kotiinsa.

En ole koskaan ajatellut asiaa tuolla tavalla. En vertaile kotiani toisten koteihin. Ainahan jollakin on ”hienompaa”, ”tyylikkäämpää” tms. kuin minulla. Jokainen sisustaa kotiaan omista lähtökohdistaan ja omien mieltymysten mukaan. Esimerkiksi pienten lasten kotona on tietysti leluja näkyvillä ja muutenkin koti sisustettu niin, että lapset on huomioitu. Sama tietysti myös, jos on kotieläimiä.

En usko, että kukaan menee kylään arvostellakseen toisen kotia. Kyllä sinne vierailulle mennään ihan ystävien vuoksi. Eikä edes tarjoilujen tarvitse olla kolmen ruokalajin illallisia. Tarjoilutkin ovat vain sivuseikka.

Viihdyttäjä ja viihdytettävä

Yksi ystäväni totesi: ”Olin yhdelle entiselle ystävälleni viihdyttäjä, jonka tehtävänä oli keksiä yhteistä tekemistä. Hän itse ei tehnyt viihtymisen hyväksi mitään. Kyllästyin siihen, ja nyt tämä henkilö on entinen ystäväni. En kutsu häntä enää kylään.” Kieltämättä minullakin on harkinnassa muutaman henkilön karsiminen ystävälistaltani samoista syistä. En enää kutsu kanssani teatteriin, kotiini vierailulle tai kahvilatapaamiseen, koska nämä henkilöt eivät ole koskaan kutsuneet minua mihinkään – eivät ”antaneet” mitään, vaan aina olleet ”ottamassa”. Miksi roikottaa mukana ihmisiä, jos ”ystävyys” on yksipuolista?

Millaisia ajatuksia nämä esimerkit herättivät sinussa? Oletko kokenut vastaavaa?

Kaisa

Onko ystävä energiasyöppö?

Tee ystävyystesti