Luokkakokous: Sinäkö se olet?
Leena Karo vietti loppukesän iltapäivän parinkymmenen sellaisen naisen kanssa, jotka hän tavallaan tunsi, mutta ei kuitenkaan tuntenut. Miksi näin? Vastaus on: oli luokkakokous.
He ovat luokkatovereitani, monen vuoden ajan vähintään pulpettituttujani. Vain muutaman kanssa olen pitänyt yhteyttä koko aikuisikäni.
Pikkukaupungin tyttöinä lähdimme heti koulun jälkeen kotikaupungista ja hajaannuimme ympäri Suomea ja maailmaa.
Luokkakokouksiin olemme kokoontuneet harvakseltaan.
Loppukesästä oli meidän luokkakokous. Tunnistinko kaikki luokkatoverini? No en taaskaan ihan kaikkia. Osa näytti samalta kuin kouluaikana, jotkut tunnistin äänestä, muutamia piti vähän arvuutella.
Pieni etukäteisjännitys laukesi nopeasti, kun vanhat kaverit löysivät toisensa ja juttu alkoi luistaa. Kävimme läpi luokkatoverilistaa, kyselimme poissaolevista. Kyllä, muutama on kuollut.
Ehkä hauskinta tämänkertaisessa luokkakokouksessa oli yllättyä.
Miten mukavia ¨vanhoja naisia¨ näistä nuoruuteni koulukavereista olikaan tullut! Miten helppo heidän kanssaan oli jutella ja miten nopeasti pystyimme elvyttämään yhteisiä muistoja!
Mistä alkaa, kun välissä on vuosikymmeniä ja paljon elettyä elämää?
Valokuvat, kouluaikaiset ja tuoreet, kiersivät pöytää. On asuttu monessa paikassa, opiskeltu, vaihdettu ammattia, tehty töitä, panostettu uraan, avioiduttu, erottu, jääty leskeksi, kasvatettu lapset aikuisiksi, päästy iloitsemaan lastenlapsista, koettu onnen hetkiä, mutta myös suuria suruja ja menetyksiä.
Omalla kohdallani kouluajasta on enimmäkseen hyviä muistoja. Koulu sujui ja ystäviä ja harrastuksia oli. Minä en kaivannut poikia luokkaan, mutta monet tunnustivat, että olisivat olleet mieluummin yhteiskoulun sekaluokissa kuin tyttökoulussa.
Muistelimme kouluajan opettajia ja ihmettelimme, miten julmasti ja pelottavasti osa opettajistamme kohteli meitä.
Tyttökoulussa oli tiukka kuri ja järjestys ja tuntui siltä, että monenlainen nöyryytys kuului sen ajan opettajien kasvatukseen. Koepapereitakin joskus jaettiin niin, että huonoin sai ensin ja paras viimeiseksi… Tavallista oli sekin, että oppilasta haukuttiin koko ison luokan kuullen.
Lounaan aluksi kokoonkutsujamme ehdotti, että kertoisimme, mistä juuri nyt olemme onnellisia. Ja niin kukin vuorollaan puhkesi kertomaan oman elämänsä ilon aiheita. Tarinat tartuttivat hyvää mieltä ja aktivoivat seuraavien puhujien ajatuksia.
Luokkatoverien tapaaminen sananmukaisesti voimaannutti.
Se myös tuki ajatustani siitä, mikä tässä elämässä on loppujen lopuksi tärkeintä.
Enää ei puhuttu saavutuksista työelämässä, ei mitä omistaa tai mihin on tähtäämässä.
Nyt lähiperhe ja ystävät ovat tärkeitä. Lasten ja lastenlasten elämää seurataan. Ystäviä tavataan kulttuuriharrastuksissa ja illanistujaisissa. Matkustellaan. Jotkut viettävät ulkomailla pitkiäkin aikoja. Kesäpaikassa ollaan useita kesäkuukausia, kun siihen on nyt mahdollisuus. Puutarhanhoito on monelle ykkösharrastus.
Aidolta vertaisryhmältä, ikätovereilta, tuli vahvistusta oman ikääntymisen käsittelyyn.
Niinpä sovimme, että näemme taas, ei viiden tai kymmenen vuoden päästä, vaan mieluummin vuoden päästä, ensi kesänä!
Leena Karo
