Kohtaloita kirjeissä
Olen useammankin kerran tänä keväänä poiminut arkistolaatikoista sukulaisten säästyneitä kirjeitä ja lueskellut niitä. Kohtaloita kirjeissä on mielenkiintoista lukea. Samalla olen tutustunut sukulaisiiin, jotka elivät nuoruutensa parhaita vuosia 1900-luvun alkupuolella tai keskivaiheilla.
Yli 100 vuotta sitten
Elämästään kertoo esimerkiksi 1910-luvun tuore ylioppilastyttö, joka vietti lukiovuosiaan kuuden muun tytön kanssa koulukortteerissa. Kaikki seitsemän tyttöä saivat keuhkotautitartunnan ja menehtyivät tahoillaan muutaman vuoden sisällä.
Luen samaisen nuoren naisen kirjeitä sulhaselleen. Hän kirjoittaa, että hänellä on jatkuvasti monenlaisia keuhkotaudin vaivoja, mutta lisää huolettomasti, että ”niitähän on melkein kaikilla!”.
Kirjeenvaihto rakastavaisten kesken kestää vuosikausia. Nuoret olisivat halunneet avioitua. Sulhanenkin on valmistunut agronomiksi ja saanut vakituisen valtion viran, mutta vanhemmat estelevät. He ovat luultavasti sitä mieltä, että ison talon koulutettu tytär ansaitsisi parempaa.
Lopulta lupa annetaan ja häät pidetään. Syntyy ensimmäinen lapsi ja vuoden päästä toinen. Silloin äiti on jo niin sairas, että lapsi vierotetaan heti äidistä. Vuoden päästä nuori nainen kuolee.
Vauva on mieheni äiti. Hän eli 101-vuotiaaksi.
Myöhemmin aviomies menee uudelleen naimisiin löydettyään rakkauden työpaikaltaan. Suhdetta ei tietenkään sovi näyttää työtovereille. Niinpä pari kirjoittaa toisilleen kirjeitä avioitumiseensa asti, vaikka liikkuvat työpaikallaan samoissa tiloissa.
Toinen kohtalo
Perheestä, jonka äiti ja teinipoika, sairastuvat lentävään keuhkotautiin ja kuolevat muutaman kuukauden välein.
Seitsemän synkän vuoden jälkeen leski tapaa sattumalta aseman odotushuoneessa punatukkaisen ja kesakkokasvoisen naisen, johon ihastuu ensinäkemältä.
Lyhyen seurustelun jälkeen he menevät naimisiin ja saavat tyttären. Hetken kaikki on hyvin.
Neljä vuotta myöhemmin isä kuolee äkilliseen sairauskohtaukseen.
Kysyt, miten äiti ja lapsi selvisivät.
Selvisimme. Tässä minä olen. Äitinikin eli 84-vuotiaaksi.
Ikä ja kiinnostus suvusta
Kun ikää tulee, kiinnostuu suvusta ja sen tarinoista, kauhistuukin sitä, miten kovia asioita ihmiset ovat kestäneet.
Alkaa myös katua, ettei enemmän kysellyt silloin, kun vielä muistajat olivat elossa.
Niinpä olen kiitollinen näistä säilyneistä kirjeenvaihdoista.
Voin nauttia neljäkymmenluvun opiskelijaelämästä, voin lukea tyttöjä ahdistelleesta proffasta, valvotuista bileöistä.
Voin myös lukea kanttiinilotasta, joka kihlautui kotilomallaan melko tuntemattoman upseerin kanssa ja yllättyi itsekin nähtyään nimensä kihlausilmoituksessa lehdessä.
Voin löytää tarinoita suvulle ominaisista piirteistä, jotka kertojien mukaan siirtyvät polvelta toiselle.
Elän mukana hyviä ja huonoja talokauppoja ja ymmärrän, miten paljon vastuksia perheyrittäjillä oli yli sata vuotta sitten.
Tiedän, että eivät omatkaan lapseni herää sukukiinnostukseen ennen kuin kiirevuodet ovat ohi.
Tarinat ja kuvat talteen
Miten voisin edistää sitä, että jotkut tarinat jatkuisivat jälkipolvien mielissä meidänkin jälkeemme?
Voin kirjoittaa näitä vanhoja tarinoita muistiin.
Voin laittaa albumeissa olevien kuvien alle nimet niistä henkilöistä, jotka tunnistan.
Voin järjestää kirjeitä aikajärjestykseen, myös ne omani, joihin en vielä ole edes kajonnut.
Yksi ystäväni, intohimoinen sukututkija, sanoikin viime kesänä, että meidän vanhojen suoranainen velvollisuus on koota ja ylläpitää perheen ja suvun historiaa, jotta siitä jäisi jotakin tietoa myös meidän jälkeemme tuleville.
Leena Karo
Muita Leena Karon artikkeleita:
Leena Karo: Isovanhemmuuden onni
