Nuoret idealistit haastaa ajattelemaan
Kansallisteatterin Nuoret idealistit -näytelmä ei päästä katsojaa helpolla. Se panee katsojan keskittymään ja haastaa ajattelemaan.
Michael Baran on käsikirjoittanut ja ohjannut Nuoret idealistit -näytelmän, joka sai kantaesityksensä naistenpäivänä. Tämä ei ehkä ole sattuma, sillä näytelmän yksi kantavista teemoista on #metoo.
Nuori Emmi (Aksa Korttila) on antanut haastattelun, jossa hän mainitsee epäasiallisesta kohtelusta. Siitä lähtee #metoo-tapahtuma, jonka johdosta teatterijohtaja J (Jukka-Pekka Palo) saa lähteä. Hän pakenee kohua Berliiniin, joka on hänelle tuttu kaupunki. J:n entinen vaimo, toimittaja Petra (Pirjo Määttä) on huolestunut entisen miehensä tilanteesta ja matkustaa miehen perässä Berliiniin.
Näytelmän ainut teema ei ole #metoo, vaan näytelmässä pengotaan myös J:n 1970-luvun kommariaikaa – sehän oli tavallista kulttuuriväen piirissä tuohon aikaan. Otetaanpa esiin vielä menneen sukupolven natsimyönteisyys.
Näytelmä alkaa nuoren hanttihommia tekevä Joelin (Verneri Lilja) kertojatyylisenä monologilla.
Kaikki näyttelijät olivat taitavia ja uskottavia rooleissaan. Nostan kuitenkin Jukka-Pekka Palon ja Pirjo Määtän korokkeelle. Heistä näkyi kokemus ja todellinen ammattitaito.
Näytelmä ei ole totuttua vuoropuhelua, vaan peräkkäisiä monologeja, joita näyttelijät puhuvat näyttämön etuosassa, muiden näyttelijöiden ja parin muusikon ollessa taka-alalla.
Näyttämöllä oli muutama jalustamikrofoni, joita käytettiin lähinnä julistuskohdissa tuomaan rytmiä ja vaihtelua mikrofoneista tulevan erilaisen äänen muodossa.
Tekstiä on todella paljon, jopa niin paljon, että alussa on vaikea päästä juoneen sisälle. Ensimmäisen 15 minuutin ajan olin hämmentynyt ja jopa ihmeissäni, miten tähän pitäisi suhtautua. Alkuhämmennyksen jälkeen aloin päästä juoneen sisälle – toisin kuin vinoittain edessäni istuva, aikuiseen ikään ehtinyt nainen, joka näpräsi puhelintaan (!) useita kertoja näytöksen ajan.
Monologimainen tai jopa äänikirjamainen ratkaisu ei ollut ainut hämmentävä, vaan alussa mietiskelin myös jättikokoista kehikkoa, joka hitaasti nousi esityksen edetessä. Näyttelijät kipusivat kehikon yli tai könysivät sen alta. Väliajan jälkeen kehikon idea avautui: lopulta se muodosti upean katon. Hyvä idea lavastajilta Kati Lukalta ja Tarja Simoselta. Kiitosta ansaitsee myös Eero Auvisen valosuunnittelu. Näyttelijöiden kukkien näprääminen ja asettelu useammassa kohtauksessa sitä vastoin ei avautunut ainakaan minulle.
Selvittyäni alkuhämmennyksestä loppujen lopuksi pidin näytelmästä. Tosin sitä olisi voinut huoletta lyhentää 20-30 minuuttia. Viesti olisi varmaan tullut perille lyhyemmässäkin ajassa.
Kaisa
