Housupuku täällä taas

1980- ja 1990-luvuilla käytin housupukua todella paljon. Se oli työasuni. Siihen aikaan työpukeutuminen oli ”virallisempaa”. Housu- ja jakkupuvut olivat ihan perusvaatteita toimistoissa. Nythän monissa toimistoissa naiset suosivat trikoovaatteita ja neuleita.

Aikoinaan etsin ns. täydellistä housupukua. Olin valmis maksamaan siitä paljon, jos se olisi just sellainen kuin halusin – enkä ollut valmis tekemään kompromissejä, koska uskoin käyttäväni asua pitkään. Vaatimuksenani oli: laadukas villakangas (ei yhtään promilleja polyesteriä tms.), klassinen pituus bleiserissä, maltillinen vyötärön korostaminen ja suoralinjaiset, taskuttomat housut. Mielestäni aika perusvaatimuksia housupuvulle. Etsin kolme vuotta tällaista asua. Turhaan. Tiesin, että Positive Designellä oli laadukkaat kankaat ja hyvät kaavat. Koska tuolloin niillä ei ollut minun kokoani rekissä roikkumassa, teetin Posivitella mittojeni mukaan täydellisen housupuvun. Puvun kangas on 100-prosenttista villaa.

Nyt kun muotimaailma on kääntänyt katseensa 1990-luvulle, se on tuonut tullessaan myös housupuvut, joissa totta totisesti on paljon tuttuja elementtejä – sieltä 1990-luvulta: korostettu olkalinja, 2-rivisyys ja klassiset suoralinjaiset housut.

Käytin aikoinaan tuota teettämääni Positive-housupukuani paljon. Kaikista konmarittamisistani huolimatta olen säästänyt tuon housupuvun – ja nyt se on taas uudestaan käytössä. Se on aivan kuin uusi, vaikka välillä on riippunut vaatekaapissani pitkään käyttämättömänä. Laatu palkitseen. Tuon puvun hinta / käyttökerta ei ole ollut juuri mitään – ja senhän elämä jatkuu edelleen.

Kun pukeudun tuohon housupukuun, tunnen olevani ”puettu”, huoliteltu. Yhdistelen siihen välillä röyhelöpaitapuseron tuomaan naisellisuutta, kukkapaidan tuomaan hulvattomuutta tai ohuen neuleen antamaan rentoutta.

housupuku
Teettämäni housupuku on edelleen hyvässä kunnossa. Housupuvun väri on hiilenmusta, vaikka tässä kuvassa se näyttää vaaleammalta.

Muista nämä

– Klassinen housupuku on investointi, johon kannattaa laittaa rahaa enemmän kuin hetkelliseen muotihurahdukseen.

– Laatu palkitsee. Vaikka pitäisit vaatetta pitkään ripustimella, se pysyy hyvässä kuosissa.

– Muista käyttää vain oikeankokoista ripustinta, jotta liian leveä ripustin ei aiheuttaisi ikäviä pusseja hauisten kohdalle.

– Klassinen bleiserin pituus (lantion leveimmän kohdan tuntumassa) on monelle hyvä. Jos mielestäsi lantiosi on ”liian leveä”, valitse pituus, joka tulee 1-2 cm leveimmän kohdan alapuolelle.

– Kun ostat housupukua, katso kokaisuutta edestä, sivuilta ja takaa. Vaate ei saa kiristää mistään.

– Suoralahkeisten housujen tulee laskeutua pepun korkeimmalta kohdalta suorana eikä liimautua takareisiin, jolloin peppu näyttää leveämmältä kuin onkaan.

– Jos bleiserin etukappaleet ovat helmasta pyöristetty tai viistottu, 2- tai 3-nappisissa alin nappi on aina auki.

– Seisottaessa tai käveltäessä 2-rivisen bleiserin napit ovat kiinni – myös se sisäpuolella oleva ryhtinappi.

Millainen suhde sinulla on housupukuun? Käytitkö sitä aikoinaan työasuna vai käytätkö edelleen? Kiinnostaako sinua jälleen pukeutua housupukuun?

Kaisa

Lue myös:

Mitä päälle omenalle?

Mitä päälle päärynälle?

Pitsipusero: sama vaate, monta tyyliä

Miten valitset pitkän neuletakin?

 

Kulttuuri

Kirja-arvostelu: Neloset ja ankea lapsuus

Muistatko Jouppilan neloset, nuo Suomen ensimmäiset eloon jääneet neloset, jotka syntyivät 1951? Minä en muistanut heitä. Johtunee siitä, että he ovat hieman vanhempia kuin minä. Jostain syystä en ollut nähnyt edes lehtijuttuja heistä – tai en ainakaan muista sellaisia.

Jouppilan nelosista oli näköjään tehty valtava määrä lehtijuttuja, ja he olivat oman aikansa lapsijulkkiksia, joita tultiin katsomaan maatalousnäyttelyihin ja muotinäytöksiin.

Tämä käy ilmi Helena Jouppilan ja Sanna Walleniuksen kirjoittamasta Neloset-kirjasta (Docendo). Kun sain kirjan käsiini, en tiennyt, mitä odottaa. Noin 50 sivua luettuani olin hämmentynyt siitä, mitä kaikkea kulissin takana oli, miten lasten äiti kohteli lapsiaan Helenaa, Marttia, Erkkiä ja Jormaa. En voi ymmärtää, että yksikään äiti voi olla niin julma, häijy, kylmä ja tyly omia lapsiaan kohtaan, kun nämä ovat ihan pieniä ja viattomia! Vai mitä mieltä olet siitä, että äiti lyö pientä tyttöään halolla, huitelee ilman syytä nokkosilla, haukkuu pientä tyttöä huoraksi, toivoo lapsensa kuolemaa jne.?

Vaikka aika on ollut 1950-luvulla aivan toinen ja kurinpito on ollut ankarampaa kuin nykyisin, ei tuollaista silti voi ymmärtää.

Kirjaa lukiessa ihmettelen, ettei lasten isä ole puuttunut asiaan. Miksi hän ollut liian pehmeä ja sulkenut silmänsä häijyydeltä? Vaikka äiti on kurittanut lapsiaan lähinnä silloin, kun kukaan ei ole ollut näkemässä, uskon, että silti läheiset ovat aavistaneet jotain. Olihan lasten Elma-täti todennut Helenalle: ”Kestä nyt vielä, kyllä tämä jonakin päivänä loppuu.”

Äiti jatkoi tylyä ja kylmää linjaansa vielä silloinkin, kun lapset olivat aikuisia ja asuivat omillaan. Hän ei koskaan pyytänyt anteeksi käyttäytymistään eli vanheneminen ei tuonut hänelle pehmeyttä ja ymmärrystä. Kirjaa lukiessa kävi selväksi, että äiti oli sairas ja häntä oli hoidettu mielisairaalassa. Silti äidin käytös hämmentää lukijaa.

Kirjan myötä ajattelin, miten erilainen oma lapsuuteni oli: niin turvallinen, rakastava ja kannustava.

Kirjaa voi pitää selviytymistarinana: ankeasta lapsuudesta huolimatta Jouppilan neloset ovat pärjänneet elämässä. Jopa kaltoinkohdeltu Helena on vuosien saatossa löytänyt sovun tapahtuneen kanssa.

Neloset-kirjaa voi tietyllä tavalla pitää myös ajankuvana.

Kaisa

Kulttuuri