Toimittaja Kaarina Riikonen löytää ruumiin viikonloppuasuntonsa maakellarista. Seuraavaksi kuolee samassa Herttoniemen-talossa Kaarinan ystävä, vanha ikäneito. Molemmissa kuolemantapauksissa Viikko-lehden toimittaja Kaarina on keskeisessä roolissa murhien selvittämisessä. 

Apu-lehden päätoimittaja Marja Aarnipuro on pitkänlinjan toimittaja ja rintasyövästä kirjoittanut tietokirjailija. Sen vuoksi yllätyin, kun kuulin hänen kirjoittaneen ensimmäisen dekkarinsa Maakellarin salaisuus, joka ilmestyi viime vuonna. Vaikka luen ahkerasti myös dekkareita, oli tuo kirja jäänyt kuitenkin lukematta. Etsin sen kirjakaupan hyllyltä vasta pari viikkoa sitten, juhannusviikolla – ja juhannuksena suorastaan ahmin tämän lähes 300-sivuisen kirjan.

Noin kolmekymmentä ensimmäistä sivua oli takkuamista. Olin ehkä väsynyt, kun en saanut otetta kirjasta, mutta kun pääsin Kaarina Riikosen elämään ja murhaan kiinni, se vei mennessään.

Maakellarin salaisuudessa ruumiksi paljastuu tunnettu liikemies, jota Kaarina on aikoinaan haastatellut. Mutta miten ruumis on joutunut Kaarinan ja hänen miehensä maakellariin? Ja kuka on murhaaja? Onko se liikemiehen vaimo vai liikemiehen omistamasta yrityksestä irtisanottu työntekijä, joka asuu maakellarin läheisyydessä vai joku muu?

Toisessa Ikäneidon testamentti -kirjassa Kaarina on ystävystynyt yli 80-vuotiaaseen Helmiin, joka asuu samassa talossa kuin Kaarina. Helmi on eläkkeellä oleva apteekkari, varakas, jonka sukulaistyttö on vuosi sitten alkanut yllättäen käydä sukulaistätinsä luona. Helmi kuolee sairastettuaan sitä ennen voimakkaan vatsataudin. Ensin kuolemaa pidetään luonnollisena, kunnes ruumiinavauksessa hänestä löydetään insuliinia, vaikka Helmi ei sairastanut diabetesta. Eli kyse on murhasta. Kuka on murhaaja? Ehdokkaita on paljon sukulaistytöstä talonmiehen vaimoon, lahkolaisuuteen hurahtaneesta lääkäristä sairaanhoitajaan. Lankeaako epäilyksen varjo myös Kaarinan päälle?

Helppo samaistua

Murhien lisäksi lukija saa tutustua Kaarinaan, hänen ajatuksiinsa työn muuttumisesta, ikäkriisistä, menopaussioireista, pitkästä parisuhteesta ja murrosikäisten lasten tuomista murheita – tuttuja asioita varmaan meille kaikille. Keski-ikäisen naisen on helppo samaistua Kaarinaan.

Marja Aarnipuro on ammattikirjoittaja, ja se näkyy tekstissä. Se kulkee hyvin. Kirjan juonikäänteet pienine yksityiskohtineen tuntuvat uskottavilta. Voin vain kuvitella, miten paljon Marja on tehnyt taustatyötä, jotta kaikki pienet yksityiskohdat niin insuliinin näkymisestä kuin muistakin seikoista ovat luotettavia.

Minua viehätti myös se, ettei kirjoissa mässäillä väkivallalla, veri ei roisku eikä muitakaan mielettömiä raakuuksia kuvailla yksityiskohtaisesti. Kirjat edustavat perinteistä dekkarigenreä – ja hyvä niin!

Vaikka jo ilmestyneet kirjat ovat juoneltaan itsenäisiä, suosittelen kuitenkin lukemaan ensin Maakellarin ja vasta sitten Ikäneidon, niin pääset Kaarinan ajatusmaailmaan hyvin kiinni.

”Rakastuin uudestaan kirjoittamiseen”

Koska tunnen Marja Aarnipuron, otin häneen yhteyttä, kun olin lukenut ensimmäisen kirjan kokonaan ja toistakin puoliväliin. Halusin jutustella hänen kanssaan näistä kirjoista ja taustoista. Ilahduttavaa, että tapaamisemme onnistui pikaisella aikataululla.

Kun kysyin Marjalta, miten hänestä tuli dekkarikirjailija, Marja totesi: ”Tietokirjojen jälkeen ei minun pitänyt kirjoittaa fiktiota. Mutta kun olin kirjoittanut rintasyöpäkirjat, rakastuin uudestaan kirjoittamiseen. Nuorena haaveilin, että vanhana kirjoitan romanttisia romaaneja. Se aika kuitenkin meni jo, eikä romanttinen genre tuntunut omalta. Olen aina ollut kiinnostunut dekkareita.”

Ensin Marja hahmotteli, kuka murhataan, miksi ja missä. Paikan inspiraationa oli Marjan ja hänen miehensä viikonloppuasunnon maakellari, vaikka se onkin eri paikkakunnalla kuin kirjassa.

Tämän jälkeen Marja jutteli kustantaja kanssa, olisiko tarinassa mitään järkeä. Samaan aikaan kustantaja oli etsinyt naisdekkaristia, joten julkaisusopimus syntyi nopeasti. Sitten vain kehittelemään juonta pidemmälle ja kirjoittamaan, kirjoittamaan ja kirjoittamaan.

”Toimittajana juoksutin juonta liian nopeasti. Sain kehoituksen laventaa tarinaa ennen kuin Maakellarin salaisuus oli valmis”, sanoi Marja.

Jotta molempien kirjojen yksityiskohdat olisivat uskottavia, Marjalla on ollut apuna mm. keskusrikospoliisin rikoslaboratorion rikosteknikko! Ei siis ihme, että yksityiskohdat ovat hiottuja.

Minua kiinnosti, onko Kaarinassa paljon Marjaa itseään. ”Aika paljon Kaarinassa on minua, mutta on paljon erojakin. Lisäksi hänessä on paljon muitakin henkilöitä ja myös Kaarinaa itseään”, Marja tunnustaa.

Kirjoissa kuvataan hyvin median murrosta, digitaalisuuden tulemista. Kaarina ei oikein lämpene nykymeiningille, toisin kuin Marja itse, joka on vahvasti mukana digitaalisuudessa ja some-maailmassa – seuraa aikaansa.

Epäilen, että Marjalla on enemmän tunteja vuorokaudessa kuin muilla, koska hän pystyy hoitamaan vaativan päätoimittajan työnsä, perheen, harrastukset ja vielä kirjoittamaan kerran vuodessa ilmestyvää dekkarisarjaa. Marja nauraa, että kyse on valinnoista. Päätoimittajan työnsä hän hoitaa päivällä ja iltamenoja on ehkä kerran viikossa. Monille menoille hän sanoo ”ei”. Dekkareiden kirjoittamiseen hän keskittyy lähinnä viikonloppuisin ja lomilla.

Entä mitä seuraavaksi? Kolmas Kaarina-kirja on jo kehitteillä. Sen on tarkoitus ilmestyä ensi keväänä, ja se sijoittuu sairaalamaailmaan. Siinä Marjan apuna on lääketieteen ammattilaisia poliisin ja rikostutkijan lisäksi.

Odotan innolla 3. osaa!

Kaisa