Tuo lause oli yhden ystäväni lempilauseita. Ymmärrän tuon lauseen, että jos on omaisuutta, on myös murheita.

Tämä lause nousi jälleen mieleeni, kun tämän vuoden kesäasuntokausi alkoi. Siellähän on aina jotain kohennettavaa, kehitettävää, milloin laituri tulee tiensä päähän, milloin pitää porauttaa uusi kaivo tms. Ennen nämäkään eivät tuntuneet niin isoilta. Neljä vuotta sitten leskeyden myötä vetovastuu siirtyi minulle, täysin uusavuttomalle – ainakin mökillä.

Olen joutunut opettelemaan monia asioita, joita ennen en edes miettinyt. Mieheni hoiti monet mökkiin liittyvät käytännönasiat (hän rakasti niitä hommia), kun minä luin tai tein ruokaa. Tosin ennen leikkasin nurmikoita päälläistuttavalla Stigalla. Mieheni hoiti ns. vaikeat paikat pienellä leikkurilla.

Vuosien aikana olen lukuisia kertoja miettinyt mökin myyntiä, jota tytär vastustaa. Kolme vuotta sitten tuli itku, kun ensimmäisen kerran ehdin mökille vasta toukokuun lopulla, ja nurmikko oli muuttunut heinikoksi. Eihän siihen mökin leikkurit pystyneet. Pyysin kylän viljelijää, jolla on pelto naapurissa, ”jollain laitteella” auttamaan. Onneksi apu löytyi.

Sisulla olen yrittänyt hoitaa mökkiasioita. Palkkasin kesätalkkarin, yhtiön, jotta saan kotitalousvähennykset. Kesätalkkari leikkaa nurmikot, jotta minun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, jos en ehdi. Ruohonleikkauksessa meneekin kiitettävästi aikaa: noin kolme tuntia / kerta.

On tosiaan iso kynnys pyytää apua. Kukapa sitä ilmaiseksi toiselle töitä tekee? Ja jos joka asiaan palkkaa miehen, jonka laskutus on 50 euroa tunti, lystistä tulee aika tyyristä.

Viime viikonloppuna siirryin taas ”mukavuusalueeni” ulkopuolelle: maalasin vajan ja mönkijätallin ovet. Ensin pesin ne homepesuaineella. Onneksi rautakaupassa oli avulias myyjä, jolle kerroin aikeeni. Hyvin ohjeiden mukaan selvisin tuosta leikiten.

Samalla mietin, että tallissa lojunut mönkijä pitäisi varmaan myydä. En osaa edes käynnistää sitä. Eihän sitä kannata pitää, jos tytär ajaa sillä kesässä ehkä 200 metriä. Kalliita metrejä.

Jotta kenellekään ei syntyisi väärää käsitystä, tuo kesäpaikka on minulle(kin) tärkeä ja rakas paikka. Mieheni suunnitteli talon, jonka rakennusliike rakensi. Siihen on pantu paljon ajatusta, rakkautta ja työtunteja. Mieheni eläessä pidimme sitä kesälomilla tukikohtana ja muulloinkin kävimme sieltä töissä. Onneksi se on niin lähellä Helsinkiä.

Mieheni kuoleman jälkeen minun on ollut vähän vaikeaa olla mökillä, jo pelkästään noiden käytännönasioiden vuoksi, mutta myös tunteiden puolesta – kuolihan mieheni tuolla, rakkaassa paikassa.

Moni on kysellyt minulta talon vuokrausta. En oikein innostu siitä(kään). Sehän on meidän koti, vaikkakin kakkoskoti.

Luonnonrauha tietysti rauhoittaa. Voin tuijottaa pitkään järvelle ja vain olla.

Onneksi tytär on viime aikoina entistä enemmän kiinnostunut käymään mökillä. Hän on järjestänyt talkoita yms. helpotusta.

Kaisa