Tapasin Kirjamessuilla tuttavapariskunnan, joka kertoi isovanhemmuudestaan ja pienestä tyttärentyttärestään.

Tuttavat sanoivat, etteivät olisi voineet ikinä kuvitella, minkälaisen onnen heidän elämäänsä pieni tyttö oli tuonut. Tempaannuin heidän tarinaansa keskellä messuhulinaa niin vahvasti, että kyyneleet valuivat silmistäni.

Meilläkin kesti kauan ennen kuin saimme lapsenlapsia.

Niinä pitkinä vuosina, jolloin totuttelin ajatukseen, että lapsenlapsia ei ehkä tulekaan, kuvittelin usein, että ystävämme, joilla oli lapsenlapsia, välttivät seurassamme puhumasta heistä.

Aavistin, että totta kai ystävämme olivat innostuneita uudesta sukupolvesta, mutta meidät tavatessaan he peittivät ilonsa eivätkä juuri kertoneet lapsiuutisiaan.

Olimme kuin lapsettomia, joiden aikana ei ole tahdikasta käsitellä arkaa aihetta.

Voi olla, että myös meissä oli vikaa.

Olimmeko oikealla tavalla kiinnostuneita toisten lapsista? Osasimmeko tehdä oikeanlaisia kysymyksiä? Oliko sydämemme täysillä mukana, kun ystävät ottivat puheeksi lastenlapsensa?

Nyt, kun meillä on lapsenlapsia, luulen, että mekin olemme muuttuneet. Myös ystäviemme suhtautuminen meihin on muuttunut.

Olemme lastenlasten kautta päässeet mukaan johonkin salattuun uuteen ja ainutlaatuiseen maailmaan, jonka selittämättömän ihanuuden voimme jakaa samaa kokeneiden kanssa.

Mutta mitä minä kerron lapsenlapsistani niille ystäville, joilla ei ole lapsenlapsia?

Huomaan puhuvan lapsista säästeliäästi ja varon väsyttämästä ystäviäni isoäitipuheillani!

Joskus aiemmin ajattelin, että voisimme eläkkeellä ollessa viettää muutamia talvikuukausia Espanjassa tai Portugalissa kylmää paossa.

Nyt en voisi kuvitellakaan olevani pitkään poissa. Haluan olla täällä ja tavata lapsenlapsiamme. Lastenhoitoapummekin otetaan kiitollisuudella vastaan kiirevuosissaan elävien lastemme perheissä.

Olemme kelvanneet mukaan matkoillekin! Ja se vasta avartaakin.

Pienemmän lapsen perheen kanssa olimme jokin aika sitten Venetsiassa, babysittasimme ja vapautimme vanhemmat iltaisin tapaamaan tuttujaan kansainvälisen biennaalen tapahtumiin. Päivisin kiertelimme vauvan kanssa Venetsian kaduilla, ajoimme veneillä, kävimme nähtävyyksissä ja istuimme kahviloissa.

Pari viikkoa sitten seuralaisenamme Italiassa oli puolestaan kahdeksanvuotias koululainen. Vietimme osan viikkoa Milanossa ja osan pienessä vuoristokylässä. Saimme aivan uutta lapsinäkökulmaa ruokaan, museoihin, leikkipuistoihin, jopa lastensairaalan poliklinikkaan nilkkaan tulleen polkupyörävamman takia…

Aktiivista työelämää en enää kaipaa. Sen tilalle on tullut niin paljon muuta kiinnostavaa ja tärkeää. Suhde ystäviin, harrastuksiin ja ennen kaikkea perheeseen, mieheen, lapsiin ja lastenlapsiin, on vain entisestään vahvistunut.

Onnellisimmillani taidan olla, kun rakennamme palikoista tornia yksivuotiaan kanssa ja luemme Peppi Pitkätossua vuoteessa kahdeksanvuotiaalle.

Leena Karo