”Se blogi ei anna mulle enää mitään…”
Olen kirjoittanut blogia kymmenen vuoden ajan ja tuona aikana seurannut enemmän tai vähemmän aktiivisesti myös kollegoiden blogeja. Osaan nimetä liudan vaikuttajia, jotka ovat kirjoittaneet ainakin yhtä kauan kuin minä ja vain harva heistä kirjoittaa blogia enää päivittäin. Instagram on sen sijaan kanava, jossa suurin osa on aktiivisempia ja onhan sinne sisällön tuottaminen helpompaa. Vaikka moni varmasti edelleen vähättelee bloggaamista työnä, omasta kokemuksesta voin ainakin sanoa, kuinka bloggaaminen on huomattavasti raskaampaa kuin vaikka myymälässä työskentely. Sisällön tuottaminen blogiin ei ole raskasta fyysisesti, vaan nimenomaan henkisesti. Jatkuvasti tulisi olla ajan hermoilla, tuottaa raikasta, uudenlaista sisältöä ja tyydyttää seuraajien tarpeet. Niinä hetkinä, kun tuntuu ettei ole yhtään mitään annettavaa, tulisi silti olla edes jotain kerrottavaa.
”Se blogi ei anna mulle enää mitään…” on lause, joka on jäänyt mieleeni Jodelista – siis ajoilta, kun en ollut vielä poistanut kyseistä appia puhelimestani. Ja kyseessä oli tosiaan keskustelu blogistani. Olen tätä asiaa paljon miettinyt ja välillä kokenut huonommuutta siitä, etten vaan enää saa puristettua itsestäni blogin puolelle riittävästi, sillä blogi ei ole näinä päivinä päätyöni. Silloin, kun tämä oli tärkein tulonlähteeni, aikaa oli enemmän suunnitteluun, mutta nykyään menen enemmän fiilispohjalta. Olen myös kirjoittanut niin kauan, ettei liene kovin montaa aihetta, jota en ole koskaan käsitellyt ja useampia olen toistanut moneen otteeseen, sillä moni asia on ollut elämässäni läsnä pitkään. Silti itseäni (ja muitakin vaikuttajia) puolustaakseni ajattelen, kuinka blogi on monelle lifestylebloggaajalle kanava, joka elää oman elämän ja elämäntilanteiden mukana. Ei kaikkien elämä mene sillä syklillä, että ura, seurustelu, kihlat, lapset ja omakotitalo – eivätkä kaikki edes halua noista jokaista. Välillä kuitenkin mietin, onko tuo se jatkumo, jota ikään kuin odotetaan ja sitten, jos toisen elämä ei menekään tuolla kaavalla, se aiheuttaa ihmisissä närää?
Ajattelen myös niin, että samalla tavalla kuin jotkut ihmissuhteet, saattaa blogi kulkea matkassa mukana sen tietyn hetken verran, kunnes lukija kasvaa sisällöstä ylitse. Mehän luetaan sisältöä, joka meitä kiinnostaa ja seurataan usein vaikuttajia, joihin voidaan tavalla tai toisella samaistua. Sinä, joka olet lukenut blogiani silloin kymmenen vuotta sitten, olet saattanut jo ajat sitten huomata, etten ole kasvanut toivomaasi suuntaan ja olet lopettanut tekstieni lukemisen. Tai vastaavasti sinä, joka olet ajautunut blogiini silloin, kun aloin avaamaan enemmän henkilökohtaisuutta, olet saattanut kyllästyä minuun jo aika päiviä sitten. Mutta sehän on totuus, että ihmiset ovat loppupeleissä aika tylsiä ja tavallisia! Ei ainakaan minun elämässä tapahdu jatkuvasti jotain suurta ja ihmeellistä, vaan pitkälti elän myös tavallista arkea – tosin ihan hyvää sellaista. Ja edelleen minä kamppailen niiden samojen tunnelukkojen kanssa, joista olen kirjoittanut jo vuosia sitten ja saan itseni säännöllisesti kiinni siitä, etten kuuntele omaa jaksamista. Kannattaa myös aina huomioida, ettei kaikesta uudesta välttämättä halua kertoa julkisesti ennen kuin asiat ovat varmoja. Eli vaikka kulissien takana tapahtuisi, ei kaikki välttämättä päädy blogiin saakka.
Tekstini tarkoitus ei ole sanoa, etteikö sisältöäni saa arvostella kriittisesti, mutta toisinaan sitä toivoisi, että lukijat ymmärtäisivät kirjoittajat ihmisiksi. Elämä on pitkälti myös samojen asioiden toistamista ja sitä, että joku juttu saattaa olla elämässä läsnä vuosiakin. Monesti myös ikäiseni ovat niitä, jotka ajautuvat punnitsemaan elämäänsä kovemmin – osa ajautuu kriisiin, osa perustaa perheen. Ehkä hieman karrikoidusti sanottu, mutta monesti isoja muutoksia tapahtuu juuri meille kolmekymppisille. Varmasti tähän kaikkeen nopeaan kyllästymiseen vaikuttaa myös tämän ajan henki, joka on hektinen. Se, mikä oli eilen in, saattaa olla jo tänään out. Tämä näkyy aivan kaikessa ja toisaalta luulen, että aiheuttaa meissä sisäisesti ahdistusta, jonka emme välttämättä edes tiedosta johtuvan juuri tästä ilmiöstä?
Blogini ei siis anna jokaiselle jotakin ja se on puhdas fakta. En varmasti miellytä jokaista persoonallani – itse asiassa tuntuu, että jaan aika paljon mielipiteitä. Mielelläni tällä hetkellä kirjoitan ihmissuhteista ja tunnemaailman jutuista, mutta mikäli ne eivät kiinnosta, voin käyttää saman energian vaikka kauneus-, treeni- ja ruokajuttuihin. Eli käytännössä haluan muistuttaa myös siitä, kuinka sisällön ei todellakaan tarvitse olla tietynlaista, vaikka olen kieltämättä jo mainitsemaani suuntaan viime vuosina profiloitunut. Blogini on ollut hyvin pitkälti itselleni väylä kanavoida tunteita ja ajatuksia, eli käytännössä en ole puhunut kaikesta täällä jakamistani edes lähipiirin kanssa. Joskus on nimittäin helpompi purkaa tunteet tekstin muotoon ennen kuin puhuu niistä ääneen. Toisaalta välillä huomaan, etten mieti ihan loppuun saakka, että kirjoitan tosiaan tekstini kymmenille tuhansille kuukausittaisille kävijöille ja ihmiset ymmärtävät tekstejäni väärin. Sosiaalinen media on siinä mielessä jännä, kuinka se välillä hämää jopa meitä, jotka olemme täällä toimineen vuosikaudet!
Loppupeleissä näin kirjoittajan näkökulmasta on tärkeintä tehdä sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä. Yritän aina olla välittämättä, mutta en ole tunnetusti teflonia, joten se on välillä vähän vaikeaa ja otan asioita turhan henkilökohtaisesti. Tämä ei edelleenkään tarkoita, etteikö minulle saisi antaa kritiikkiä, mutta kritiikin on toivottavaa olla sellaisessa muodossa, että voin ottaa sen kehittävänä. :)
Ja oikeastaan tämän postauksen myötä toivoisin risuja ja ruusuja, eli mitä blogiltani jatkossa toivotte ja mitkä taas ovat aiheita, jotka eivät kiinnosta sitten yhtään? Kommentteja on tullut viimeaikoina enemmän kuin hetkiin, joten kiitos niistäkin! :)
Kuvat: Pinja Tuominen