Ajatuksia seuraavista viikoista yksinelävän näkökulmasta

Joudun nyt syömään sanani sen suhteen, etten käsittelisi koronaa blogissani. Onhan se vaan myönnettävä, miten tilanne vaikuttaa meistä jokaisen elämään, eikä sitä edes positiivisilla ajatuksilla pakoon pääse. Alkuun yritin suhtautua asiaan kevyesti ja ikään kuin paeta todellisuutta sillä, etten jauha aiheesta, lue uutisia tai muutenkaan mässäile kokonaisuudella. Tajusin kuitenkin eilen, että olen oikeasti aika surullinen ja ahdistunut tilanteen vuoksi, kuten varmasti moni teistäkin. Vaikka en pelkää itse tautia, ahdistaa tällä hetkellä tulevat viikot jotenkin aivan äärimmäisen paljon ja erityisesti siinä mielessä, kun ei tiedä, mitä on tulossa. Tämä epävarmuus on ehkä pahinta, enkä voi olla miettimättä sitä, mitä jos tilanne jatkuu kuukausitolkulla?

Muutama on julkisesti kertonut itkeneensä tilanteen vuoksi. Minäkin itkin eilen pitkin iltaa, kun kuulin uusista linjauksista, sillä tuli niin epätoivoinen olo, vaikka samaan aikaan tiedän, miten tämä on ainut toimiva ratkaisu. Tiedän olevani onnekas, kun olen terveenä kotona, mutta siitä huolimatta koen, että jokaisella meistä on oikeus tuntea myös surua ja muita vastaavia tunteita tämän kaiken keskellä. Ei ole pakko esittää positiivista, vaan kyllähän tällainen tilanne herättää monissa myös niitä täysin päinvastaisia tunteita! Kaikki ne kuolemantapaukset maailmalla, sairastuneiden määrä, oma tai läheisen sairastuminen, peruuntuneet suunnitelmat, ihmisten tapaamisten rajoittaminen, talouden romuttuminen, epävakaat tulevaisuuden näkymät ja kotiin linnoittautuminen – kyllähän nämä asiat herättävät tunteita aivan laidasta laitaan. Vaikka olisi miten optimisti tahansa, uskon yhä useamman käyvän läpi parhaillaan pelkoa, turhautumista, ärsytystä, surua ja jopa vihaa.

Mietin eilen ensimmäistä kertaa tilannetta erityisesti näin yksinelävän kannalta. Edelleen olen onnekas, sillä en ole sairastunut ja lähipiirissäni ei ole ainakaan toistaiseksi yhtään todennettua koronatapausta, eikä kukaan ole edes tavallisessa flunssassa. Voin tehdä töitä kotoa, eli en altistu jatkuvasti taudille. Pyrin siis ajattelemaan näitä asioita päivittäin ja elämään päivän kerrallaan. Tästä huolimatta olen ollut myös alakuloinen. Olen miettinyt tulevia viikkoja ja harmitellut sitä, miten paljon kivoja juttuja, joita on odottanut, on peruuntunut. Tiedän, pieniä ja turhamaisia asioita kokonaiskuvassa, mutta kuitenkin tärkeitä ja näitä peruutuksia on aivan varmasti meistä jokaisella. Olen miettinyt myös sitä, miten yksinäiset viikot saattavat olla nyt edessä. Ihan jokainen ei tätä varmasti ajattele, mutta on eri olla kotona viikkotolkulla yksin kuin kumppanin, kämppiksen tai muun perheenjäsenen kanssa. Myös lemmikeistä on tässä ajanjaksossa seuraa ja he varmasti piristävät arkea. Tässä kohtaa, kun korostuu ihmisten henkinen läheisyys, läsnäolo, ja seura, on yksinelävien tilanne hieman toisenlainen. Käytännössä yksinäisyys siis nousee pintaan nyt aivan erityisellä tavalla. Mikään ei kuitenkaan korvaa aitoa ihmiskontaktia, ei edes viestit somen kautta.

Olen ehkä hieman yllättynyt siitä, miten kovasti nimenomaan yksinäisyys itseäni ahdistaa, sillä tavallisesti nautin yksinolosta. Ehkä tähän tosiaan liittyy myös sellaisia asioita, jotka eivät ole suoraan liitännäisiä koronaan, mutta nousevat pintaan tilanteessa, jossa yksinolo on läsnä? Nyt on myös aikaa ajatella, jonka vuoksi tulee mietittyä syvemmin kaikkea. Paljon onkin puhuttu, kuinka tämä tilanne juuri pysäyttää meitä aidosti tärkeiden asioiden äärelle ja vie fokusta pois turhuuksista. Olen myös ihmisenä sellainen, että yksin ollessa kelaan asioita aivan äärimmäisen paljon, eikä se todellakaan ole aina hyvä juttu. Vaikka en suoranaisesti mitenkään panikoi ja olen rauhallinen, samaan aikaan olen mielenmaisemalta alakuloinen ja kokonaisvaltainen oloni on lannistunut. Hankala edes selittää, mutta kurja on fiilis – ja niin on varmasti monella teistäkin, ellei koko Suomen kansalla!

Toivottavasti ette kuitenkaan ymmärrä tekstini pointtia väärin, eli sen tarkoitus ei ole korostaa sitä, kuinka juuri minua pelottaa mm. tilanteen aiheuttama yksinäisyys, vaan enemmänkin ehkä muistuttaa siitä, miten myös näiden tunteiden tunteminen on tällä hetkellä enemmän kuin normaalia. Me käsitellään tätä tilannetta niin eri tavoin ja tavatkin saattavat muuttua, kuten omalla kohdalla olen viikon sisään huomannut. Tunteet meneekin nyt aikalailla laidasta laitaan ja omalla kohdalla henkireikä on tällä hetkellä urheilu! Liikuntaa ei ole toistaiseksi ainakaan kielletty, eikä ulkonaliikkumiskielto astu voimaan kuin tilanteessa, jossa siitä voisi aiheutua todellista uhkaa hengelle. Toivottavasti tuohon ei Suomessa tarvitse mennä, nimittäin siinä kohtaa alkaa varmasti yhä useamman mieli hajoilemaan…

Mutta eipä tässä auta tosiaan kuin elää päivä kerrallaan ja katsoa, mihin tilanne kehittyy. Oikein paljon kaikille voimia, toivotaan että paremmat ajat ovat edessäpäin.

Millaisia ajatuksia teillä on tilanteesta tällä hetkellä? Koetteko vastaavia fiiliksiä kuin täällä koetaan?

Kommentit (10)
  1. Heippa ja terkkuja espanjan lock downisra😂🔒 ymmärrettäviä fiiliksiä. Itse jonkun kuukauden ollut jo työttömänä ja kuntosali sekä lenkkeily on pitänyt pään kasassa mutta nyt ei sitten muuta tehdä kun olla 4 seinän sisällä.. Itsellä sentään kumppani seurana. Yksi hauska keino on muuten yksinäisyyteen pitää whatsapp/skype illanistujaiset 🍷😀 joskus kavereiden kanssa pidetään kun ei aina pääse näkemään. Tsempit suomeen

    1. Moikka! Niinpä, kovin on hurja tilanne siellä… Täällä ei kuitenkaan olla onneksi toistaiseksi ainakaan tuossa pisteessä, eli ulkona saa edelleen liikkua ja ihmisiä on kyllä liikkeellä edelleen – tosin vähemmän kuulemma keskustassa.

      Ja joo, tässä on nyt muutamien kanssa aiheesta juteltu, että voisi ”etänä” treffailla. 🙂 Hauska idea kyllä. Hurjasti tsemppiä sinne! Espanjan tilanteen rinnalla meillä on täällä kaikki hyvin…

  2. Mahtavaa, että kirjoitit tästä aiheesta yksineläjän näkökulmasta. Täysin samanlaisia fiiliksiä on minulla ja olen miettinyt asiaa myöskin. Olen yksinelävä sinkku. Normaalisti käyn päivätöissä toimistossa, ja työ onkin usein arkipäivinä ainut sosiaalinen kontakti. Viikonloppuisin näen yleensä ystäviä. Nyt kun työnantajan määräyksestä teen täysin etätyötä ja olen myös viikonloput yksin, niin onhan tämä aika yksinäistä etenkin, jos tosiaan jatkuu viikkotolkulla. En tosiaan moiti tätä toimenpidettä ja aion tätä myöskin noudattaa, mutta nimenomaan se, että on täysin eri asia olla tässä tilanteessa yksin kuin puolison tai perheen kanssa. Onneksi on kuitenkin ystäviä ja sukulaisia, joille voi viestittää ja soittaa.

    1. Kiva kuulla, että postaus oli mieleinen! 🙂 Ja jep, samassa veneessä tosiaan ollaan. Onhan tämä suuri muutos minunkin elämässä, sillä kyllä viikoittain olen aika paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Ja kuten sanoit, viikonloppuisin tulee monesti nähtyä ystäviä ja tehtyä jotain kivaa. Nyt päivästä toiseen samalla rutiinilla – kyllähän tähän tottuminen aikaa vaatii! Ja kuten mainitsin, itseäni ahdistaa, mutta pakon edessä kaikkeen kyllä sopeutuu.

      Erikoinen tilanne ja jännä huomata, miten paljon nyt arvostaa todella pieniä asioita elämässä! Viimeksi tänään mietin, kuinka en aio koko kesänä (jos siis tilanne on silloin stabiili) kieltäytyä yhdestäkään illanvietosta ystävien kanssa, tai mistään muustakaan sosiaalisesta kanssakäymisestä. Ihan uuden merkityksen saa nyt kyllä läheisten kanssa ajan viettäminen.

      Hurjasti tsemppiä sinne! <3 Toivotaan tilanteeseen muutosta mahdollisimman pian.

      1. Totta, pieniä asioita arvostaa varmasti ihan eri tavalla tämän jälkeen. Kiitos tsempeistä ja samoin sinne! 🙂

        1. Niinpä, ehdottomasti! Kiitos, onneksi aurinko paistaa. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *