Ajatuksia uskonnollisesta traumaoireyhtymästä

Viime aikoina uskonto, hengellisyys ja taustani näiden asioiden tiimoilta ovat pyörineet jälleen enenevissä määrin mielessä. Varmasti suurin tekijä tähän on ollut Mercedes Bentson kirja, jonka taannoin kuuntelin ja sen lisäksi pari tilannetta, joissa kuolema on tullut lähelle. Hengellisyys ja lahkoon kuuluminen ovat edelleen yli kymmenen vuoden erossa olon jälkeen itselleni asioita, joita en ole täysin käsitellyt. Toisaalta se mikä minua helpottaa, on vertaistuki, jota saan onneksi hyvin läheiseltä ihmiseltä. Terapiassa asiaa myös jonkin verran käsiteltiin, mutta terapeutillani ei ollut kokemusta yhteisöstä, jonka vuoksi tuo jäi aika pintapuoliseksi. En nimittäin koe, että sellainen ihminen ymmärtää kokemaani täysin, joka ei ole yhteisöön kuulunut. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, suurin osa psykoterapeuteista ei puutu asiakkaan hengelliseen vakaumukseen, eikä aiheeseen edes kouluteta. Eli pitäisi erikseen etsiä terapeutti, jolla on kokemusta uskonnoista ja joka on niitä myös mahdollisesti erikseen opiskellut.

Karismaattiseen yhteisöön kuulumisen seuraukset ovat olleet itselleni aika pitkään etäisiä, kunnes pikkuhiljaa näin vanhemmiten olen alkanut löytämään syy-seuraussuhteita nykyisen elämäni ongelmakohtiin. Tietenkään yhteisö ei ole ainut tekijä, mutta yksi hyvin vahva sellainen, joka selittää osittain mm. ulkopuolisuuden tunteet, levottomuuden, ahdistuksen, halun kokea ääripää tunteita ja uniongelmat. Luin taannoin ensimmäistä kertaa ikinä uskonnollisesta traumaoireyhtymästä, jonka oirekuvaukseen sovin suurelta osin. Oli helpottavaa lukea mustaa valkoisella, että kokemani asiat ovat ihan oikeasti psyykeelle traumatisoivia ja saattavat jättää meille ”luopioille” elinikäiset pelkotilat. Tähän mennessä olen kuitenkin enemmän työntänyt asiaa pois kuin perehtynyt siihen. Veikkaan tähän vaikuttavan sen, ettei näistä asioista puhuta riittävästi ääneen. Voimme nykyään lukea sosiaalisesta mediasta paljon masennuksesta ja muista mielenterveyden ongelmista, mutta uskonnon uhrit ovat edelleen jossain piilossa.

Omat kokemukseni ovat tosiaan karismaattisesta helluntai- ja vapaaseurakunnasta. Olen nähnyt yliluonnollisia kaatumisia pienestä pitäen, puhunut kielillä (jota en edelleenkään ymmärrä), jakanut pikkutyttönä traktaatteja postilaatikosta toiseen (kuka lapsi oikeasti murehtii muiden kuolemaa ja helvettiin joutumista?), lukenut raamatun läpi jo ala-asteella alleviivaten sieltä tärkeimpiä kohtia ja kokenut vahvaa me-henkeä yhteisössä ajatellen, kuinka me tiedämme totuuden, mutta muut eivät. Olen myös kuvitellut, kuinka Jeesus tulee joku päivä tempaamaan omansa korkeuksiin ja muistan lapsena monesti säikähtäneeni, jos en löytänyt kotoa ketään, että nytkö minä olen jäänyt tänne, kun muut on haettu. Pelkäsin myös helvettiä – ja pelkään sitä jossain määrin edelleen. Minulle kuolema tarkoittaa sitä, että saatan joutua johonkin pahaan paikkaan, vaikka järjellä ajateltuna se ei ole mahdollista.

Kuulostaa ehkä hullulta, mutta edelleen välillä saatan illalla lukea rukouksen, jotta pääsisin taivaaseen, mikäli kuolen yön aikana. Jos taas joudun johonkin uhkaavaan tilanteeseen, aloitan automaattisesti syntien anteeksi pyytämisen mielessäni. Säännöllisesti myös mietin, mitä jos tein virheen ja joudun kärsimään siitä helvetissä? Nämä ovat asioita, jotka ovat niin syvälle alitajuntaani juurtuneita, ettei niitä pääse pelkällä päätöksellä pakoon. Vaikka tiedostan nykyään, ettei helvettiä ole, silti jokin osa minussa kyseenalaistaa, mitä jos? Myös syntiseksi itsensä tunteminen oli yhteisön aikoina hyvin tyypillistä. Hengellisyydessä korostetaan vahvasti sitä, kuinka ihminen ei ole mitään ilman Jumalan armoa, joka taas vaikuttaa siihen, miten minuuden kokee. Yhteisö luo myös vahvasti rajat ja säännöt, joita tulee uskovaisena noudattaa. Muistankin, miten överiksi kaikki meni, kun jätin yhteisön, eikä yhtäkkiä enää ollut rajoja. Toisaalta elämäni alkoi siitä. Tuo päivä oli se, kun koin ettei minua enää rajoiteta ja saan tehdä mitä haluan.

En kirjoita aiheesta määritelläkseni itselleni jonkin diagnoosin tai mustamaalatakseni uskovaisia, vaan siksi, että tästä aiheesta on aika puhua avoimemmin ilman pelkoa leimautumisesta. Tiedän, että tämän postauksen seurauksena moni uskovainen tuomitsee minut ja kyseenalaistaa, miksi puhun aiheesta näin negatiivisesti? Ymmärrän sen, sillä osalle hengellisyys on oljenkorsi, johon tarttua ja joka saa tuntemaan olon tässä maailmassa turvalliseksi. Kukin saa päättää mihin uskoo, enkä itsekään sano, ettenkö uskoisi mihinkään korkeampaan voimaan. On kuitenkin aika merkittävää ymmärtää, millaiset vaikutukset fundamentaaliseen lahkoon kuulumisella saattaa olla ja miten paljon se voi elämään myöhemmin vaikuttaa. Uskonto ei ole aina vain hyvä asia, vaan se saattaa olla myös meille haitallinen juttu. Moni uskovainen ei tätä tietenkään ymmärrä, koska on sisällä kuplassa. Kun ihminen lähtee lahkosta, on aika ajatella ja kyseenalaistaa se kaikki opittu, jonka seurauksena sitä joutuu rakentamaan jopa identiteetin täysin uudestaan, sillä koko elämä on pohjautunut yhteisöön ja sen oppeihin. Tämä selittää ainakin omassa elämässäni sen, miksi olin niin hukassa uskonyhteisöstä lähdettyäni ja toisaalta myös sen, etten ole oikein koskaan kokenut enää löytäväni paikkaani. En olekaan outo ja väliinputoaja, vaan yksinkertaisesti uskonnon uhri.

Kuten mainittu, onneksi elämässäni on läheinen yhteisöstä eronnut henkilö, jonka kanssa voin näitä ajatuksia jakaa ja kenties myöhemmin löydän vielä ammattilaisen, joka osaa kanssani kokemuksiini syvemmin pureutua. Välillä kuitenkin kaipaisin, että voisin puhua aiheesta enemmän, sillä haluaisin saada vertaistukea ja muitakin reaktioita kuin hämmästystä. Uskon kuitenkin, että tätäkin asiaa normalisoimalla yhä useampi vastaavaa kokenut henkilö uskaltaa kohdata itsensä ja puhua siitä ehkä vielä joskus ääneen. Liian moni on varmasti lakaissut kokemukset maton alle, olettaen, ettei niillä ole enää vaikutusta. Saatetaan myös pelätä aiheesta puhumista, sillä usein lahkoon kuuluvat myös perheenjäsenet, jotka eivät hyväksy siitä lähtemistä, tai tuomitsevat tämän valintana. Itsekin olen ottanut tämän riskin, sillä koen minulla aikuisena olevan oikeuden valita, mihin uskon ja mihin en.

Haluan loppuun vielä korostaa, ettei minulla ole mitään uskovaisia vastaan ja jokainen saa elää näköistään elämää. Mutta samalla tavalla kuin perheväkivalta, myös uskontoa saatetaan käyttää väkivallan välineenä. Ja mielestäni on henkistä väkivaltaa rajoittaa ihmisten perustarpeita tai pelotella helvetillä. Tätä en aikoinaan ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän, sillä olen joutunut punnitsemaan asiat uudestaan ja antanut itselle mahdollisuuden ajatella kokonaisuutta omilla aivoilla. En kutsu itseäni ateistiksi, mutta en myöskään enää usko raamattuun tai raamatun Jumalaan. Tällä hetkellä en oikeastaan edes tiedä, mihin uskon. Sen kuitenkin tiedän, etten voi enää koskaan uskoa sellaiseen, johon aikoinaan uskoin. Se olisi liian epäreilua.

Herättääkö aihe teissä ajatuksia tai onko muilla kokemusta hengellisestä yhteisöstä lähtemisestä?

puheenaiheet syvallista oma-elama mieli
Kommentit (23)
  1. Moi! Bongasin blogin Lilyn uutiskirjeestä. Pakko kommentoida, kun on niin samat kokemukset. Vietin lapsuuteni helluntailaisessa perheessä ja vanhempani ovat edelleen 110% hellareita. Erosin liikkeestä 18-vuotiaana mutta käväisin puolivillaisesti sen jälkeen vielä joitain kertoja seurakunnassa. Olinkohan noin 21 tai 22,kun aloin todella päästä irti. Nyt olen 30 ja tuntuu että olen vasta äskettäin alkanut nähdä selvästi lapsuus- ja teinivuosiin. Suututtaa, kun ajattelen esim. sitä pelkoa, jonka sain lapsena traktaateista (niissä teemana mm saatananpalvonta, josta seurasi veren juomista ja vankilaraiskaus… Kaikki lapsille soveltuvassa sarjakuvamuodossa, mitä ******?) , siitä kun puhuttiin että joku seurakuntalainen oli pahojen henkien vallassa, helvetistä… Helluntaiseurakunta on aika pelottava yhteisö lapselle. Toki on paljon hyviäkin muistoja esim. seurakunnan kesäleireistä, mutta pohjimmiltaan en toivo kenellekään lapsuutta himouskovaisessa perheessä.

    Jos haluat vertaistukea, I’m available 😀

    Niin ja kirjasuositus: Harhaanjohtajat – Vahvassa uskossa (Terho Miettinen, Raija Pelli). Mulla oli hitosti ahaa-elämyksiä kun luin sitä ja käsittelin samalla omia traumoja. Pitäis lukea uudestaan!

    1. Moikka Suvi! Mukava kuulla, että löysit tekstin ja muutenkin blogiini. 😊🙏🏻

      Voi kyllä, voin samaistua. Muistan myös nuo traktaatit, joita itse tosiaan jaoin postilaatikosta toiseen. Olen myös lukenut saatananpalvontaan liittyviä Riku Rinteen kirjoja, jotka eivät todellakaan ollut terveellistä luettavaa nuorelle. Seurakunta on ehdottomasti pahimmillaan myös pelottava paikka, eikä lapsi osaa käsitellä sitä kaikkea, mitä siellä joutuu kohtaamaan.

      Itselläni on myös hyviä muistoja ja tietenkin se yhteisöllisyys ja me-henki on asia, jotka kai jossain määrin edelleen vähän kaipaan. Olihan se siistiä olla niin vahvasti osa jotain isoa ja suurta, valittu joukko, joka on matkalla taivaaseen.

      Ja hei kiitos, kieltämättä vertaistukea ei ole koskaan liikaa tämän aiheen tiimoilta. Ja kiitos kirjavinkistä, pakko tsekata löytyisikö äänikirjana. 😍

  2. Heidi Kiviranta
    5.9.2020, 16:46

    Älyttömän hyvä ja tärkeä teksti Jutta ❤️!!

    1. Kiitos ihana. ❤️❤️ Ja oli tärkeää jakaa viimeksi ajatuksia aiheesta, kiitos vielä siitäkin. ❤️🙏🏻

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *