Kulissien takaa

Olen viime aikoina miettinyt paljon kulisseja ja sitä, miten paljon ihmisen elämässä voi tapahtua ilman että se näkyy ulkopuolisille – ei oikeastaan muille kuin itselle ja niille lähimmille ystäville, jos aina niillekään. Aikaisemmin ajattelin ettei elämässäni ole hurjan paljon sellaista, jota haluaisin suoranaisesti teiltä piilotella, vaan olen pyrkinyt avoimuuteen ja sitä kautta mahdollisimman aitoon vuorovaikutukseen kanssanne. Niin paljon arvostan rehellisyyttä ja olen jo pitkään ajatellut, miten omien ilojen ja surujen jakamisesta voi seurata paljon hyvää kaikille osapuolille – te voimaannutte, minä voimaannun. Blogini suola onkin viime vuodet ollut nimenomaan avoin kommunikointi ja vaikeammistakin aiheista puhuminen. Viime kuukausina olen kuitenkin huomannut, miten tällainen alastomuus on alkanut yhtäkkiä pelottamaan ja olen halunnut pitää itselläni useampia asioita elämästäni. Kun aikaisemmin olisin jakanut tuntemukseni ulos, nyt en ole niin tehnyt. Onkin ollut vaikea kirjoittaa mitään kuulumisia tai ajatusvirtaa, sillä on tuntunut sille että jos kirjoitan, valehtelen teille tavalla tai toisella. Moni varmaan ajattelee että miksi edes mietin tällaista, sillä voisinhan vaan pudottaa tekstistä pois sen osan, mitä en halua paljastaa? Niin, en oikein osaa sanoa miksi se on niin hankalaa. Olenkin vältellyt kuulumisten jakamista jo pitkään ja pyrkinyt pitämään postaukset yhteen aiheeseen keskittyvinä. Tämä toki pudottaa aina sen jonkun aspektin pois ja herkästi blogi muuttuu etäiseksi.

Taisin tästä jo jossain postauksessa mainita, mutta usein asiat joita on käsitellyt, on helpompi jakaa ja niistä on helpompaa ääneen puhua. Kykenen siis puhumaan monelle jopa mahdottoman vaikeista asioista julkisesti, enkä koe hankalaksi tältä istumalta kertoa kiintymyssuhde mallistani tai traumoista. Koska olen noita asioita paljon käsitellyt, on niistä tullut minulle selkeitä ja olen ne hyväksynyt. Kuitenkin ne asiat, jotka ovat arkoja ja tuoreita, ovat niitä, joiden jakaminen ei ole missään muodossa helppoa. Eikä siis sillä – kaikkea ei tarvitsekaan julkiseksi jakaa, mutta ehkä toivoin että olisin kyennyt viime kuukausina edes jotenkin tuomaan esiin tuntemuksiani ilman pelkoa, koska olen tavallaan sen halunnut tehdä, mutta samaan aikaan en ole pystynyt. Mutta kai se niin menee, että haavoittuvaisessa olotilassa sitä pelkää muiden arvostelua ja tuomitsemista? Silloin kun ei ole itse henkisesti vahvoilla, ovat pelotkin vahvemmin elämässä läsnä.

Samalla miettiessäni tätä viime aikojen kyvyttömyyttäni olla avoin, olen miettinyt ylipäänsä kulisseja ja sitä, miten paljon ihmiset pyörittävät niitä elämänsä ympärillä vaikka todellisuudessa siellä tapahtuu täysin päinvastaisia asioita. Ulospäin onnelliselta näyttävä parisuhde on kriisissä, unelmien perhe hajoamassa, ne upeat ulkomaanmatkat täynnä riitelyä ja se unelmien työ polttanut loppuun jo aika päiviä sitten. Veikkaan ettei monikaan halua kulissielämää, mutta joskus sellaiseen voi ajautua, ellei oman elämän suunta, rajat, toiveet ja halut ole selvillä. Joskus sitä saattaa olla myös tilanteessa, jossa asioiden avaaminen ihmisille tuntuu huomattavasti turvattomammalta kuin sen kulissin ylläpitäminen. Vaikka en sanokaan että olisin nyt mitään kulisseja tässä suuntaan tai toiseen pyörittänyt, olen miettinyt, miten paljon elämässäni on tällä hetkellä sellaista tunnetta, joka ei näy suoranaisesti ulospäin. Samalla tilanteeni on herättänyt ajatuksia siitä, kuinkakohan moni ihminen elää päivästä toiseen ulkopuolisten edessä tsempaten, mutta kotona romahtaen? Tässä yhteydessä mietin myös monia vaikuttajia, joiden elämä vaikuttaa ulospäin niin täydelliseltä eikä blogissa jaeta koskaan sitä elämän raadollista puolta. Itsehän en siis usko täydelliseen elämään ja tiedän, miten kaikessa on aina kääntöpuolensa, mutta jollain tavalla olen viime aikoina jopa ymmärtänyt heitä ja sitä, miten joskus vaan tuntuu helpommalle vaieta. Mitä vähemmän asioitaan kenellekään avaa, sitä enemmän turvassa sitä kokee olevansa. Olen myös huomannut etten enää luota samalla tavalla ihmisiin ja olen muuttunut varovaisemmaksi – tai oikeastaan tehnyt paluuta siihen, millainen olin aikaisemmin.

Tekstin tarkoitus ei ole ärsyttävästi vihjailla jostain, mitä en kuitenkaan teille nyt sen enempää avaa, vaan halusin jakaa rehellisesti viime aikojen ajatuksia ja kertoa sen, miltä minusta on tuntunut. Tämä oli juuri sellainen teksti, joka syntyi puhtaasti ajatusvirrasta ja jollaisen julkaisua olen tavoitellut jo pitkään. Tuntuu jopa helpottavalta myöntää, ettei viime aikoina tosiaan ole ollut helppoa ja vaikka elämässäni on monia hyviä asioita, joiden voimalla olen tsempannut, on ollut myös pettymystä, surua ja kyyneleitä. Mutta niin on varmasti muuten myös monella teistä ja pyrin aina suhteuttamaan ongelmani siihen, jos menettäisin vaikka terveyden – sen rinnalla kaikki muu kalpenee. Ja jos jotain positiivista, niin harvoin elämä kaataa kaiken samaan aikaan, vaan sillä on tapana jättää muut pilarit pystyyn siinä kohtaa kun joku romahtaa.

Olen viime aikoina lukenut paljon Paolo Coelhon viisauksia ja erityisesti nämä muutamat ovat jääneet mieleeni voimaannuttavina motivaatiolauseina:

”If you’re brave enough to say goodbye, life will reward you with a new hello”.

”Straight roads do not make skillful drivers”.

”Maybe the journey isn’t so much about becoming anything. Maybe it`s about un-becoming everything that isn`t really you, so you can be who you were meant to be in the first place”.

 

Ihanaa lauantaita sateesta huolimatta. <3

 

Kuvat: Mikaela

Kommentit (8)
  1. Hyvin kirjoitettu! Avoimuus ei ole ollut minunkaan vahvuus sen jälkeen kuin tärkeä ihmissuhde päättyi riitelyyn. Olen paljon yksin. Luotettava ihminen läheltä puuttuu. Vaikea olla avoin jos ei koe hyväksyntää tai rakkautta. Pidän ihan valtavasti sun blogeista. Olet mulle kuin ystävä ?

    1. Ihanasti kirjoitettu Mari 🙂

      1. Niin minustakin. <3 Ihan otettu olen jos voin olla jollekin kuin ystävä blogini välityksellä.

    2. Kiitos Mari! <3 Ja aivan ihana kommentti kokonaisuudessaan, tuli tippa silmään tuosta viimeisestä kommentistasi. Mulle saa aina laittaa viestiä kanavassa kuin kanavassa jos haluat jakaa ajatuksia. <3

      Ja ymmärrän täysin mistä puhut. Itsellänikin on paljon pettymyksiä ihmissuhteiden saralla, mikä tehnyt epäluottavaiseksi monellakin tavalla. Aihe on itselleni todella kipeä ja tuntuu etteivät viime ajat ole yhtään parantaneet tilannetta. Olen kuitenkin pyrkinyt opettelemaan asennetta, jossa en perusta mitään ihmisten varaan. Eli luon oman todellisuuden, joka ei ole riippuvainen muista. Tämä ei ole todellakaan aina ollut helppoa, mutta esimerkiksi tällä hetkellä huomaan miten oman elämän lukuisat hyvät asiat kantavat, koska olen panostanut niihin. En enää laita mitään yhden kortin varaan, vaan keskitän energiani laajemmin.

  2. Aivan ihana tuo Paolo Coelhon viimeinen lainaus, niin paljon viisautta.

    Tekstisi kuvasi hyvin tilannettasi, ilman että sinun tarvitsisi lähteä avautumaan tarkemmin yksityiskohdista. Se on ok pitää itsellään asiat, jotka tuntuvat liian aroilta paljastettaviksi. Sitä helposti alkaa itsekin määrittelemään itseään termeillä ja jos olet ajatellut olevasi bloggaaja, joka jakaa synnyt syvät, niin saatat tuntea vaatimusta tehdä niin joka kerta. Mutta sun ei tarvi mitään. 🙂

    Voin sympata sua ihmissuhdekuvioissa. Mitä tietoisemmaksi tulee asioista, sitä enemmän alkaa kiinnittämään huomiota suhteiden laatuun. Kaipuu syvälliseen yhteyteen ja kommunikointiin. Sitten jos itse avaa rehellisenä itseään syvältä ja toinen vastaa siihen pintapuolisella tasolla, niin ei ne puntit ihan tasan mene. Pohjimmiltaan tuossa on kyse yhdestä meidän perustarpeesta, nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Huomaan omalla kohdalla, että mun pitää tuntea tulevani nähdyksi ja kuulluksi, jotta voin hyvin. Välillä tunnen paremmin ja välillä koen pettymyksiä.

    Nyt kun tätä kommenttia kirjoittelin, juolahti vielä mieleen, että tärkeintä on kuitenkin tulla itselleen nähdyksi ja kuulluksi. Elää oman näköistä elämää ja kuunnella itseään, mikä tuntuu hyvältä. Mutta se ei tietenkään yksistään riitä, meillä ihmisillä on luontainen tarve olla yhteydessä muihin ihmisiin.

    1. Niin, eikö olekin!

      Olen samaa mieltä kanssasi. 🙂 Olet oikeassa. Juuri tuota teen, eli vaadin itseltäni jotain sellaista, jota kukaan muu ei minulta vaadi. Se että olen ollut avoin, ei tarkoita että minun tulisi olla aina kaikessa avoin. Pysähdyin ihan itsekin tuon ajatuksen äärelle…

      Ja juuri noin, tässäkin komppaan… Itse vaadin aika paljon ihmissuhteilta, mikä on sitten ehkä joissain tapauksissa liikaa. Ja täysin sama myös tuon suhteen, että minulla on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi ja jos niin ei tapahdu, petyn ja tulen todella surulliseksi. Tämä puolestaan ajaa itseni sellaiseen tilanteeseen, etten vaan halua tuollaista ihmissuhdetta elämääni. Mutta kuten jostain taannoin luin, ihmissuhteissa asiat menevät hyvin ja kivuttomasti kun on kyse oikeista ihmisistä/oikeasta ihmisestä. Ei silloin tarvitse vaatimalla vaatia toista kuulemaan, vaan toinen kuulee oikein mielellään ja on valmis itsekin antamaan ihmissuhteeseen.

      Kiitos sinulle tsempeistä. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *