Kun kuolema pysäyttää

Olen kohdannut elämässäni hyvin vähän henkilökohtaisia suurempia menetyksiä. Rehellisesti, menettänyt ainoastaan isovanhemmat, jotka hekin olivat jo ikäihmisiä. En siis tiedä, miltä tuntuu jos menettää jonkun, joka on hyvin läheinen ja vieläpä iältään nuori. Vanhempien ihmisten kuoleman aina jollain tavalla ymmärtää, koska se on usein luonnollista, mutta nuoren kuolema järkyttää aina – ihan sama onko menehtynyt henkilö tuttu vai tuntematon.

Sain alkuviikosta kuulla uutisen, joka pysäytti. Blogikollegani menehtyi ja vaikka häntä en erityisen hyvin henkilökohtaisesti tuntenut, pysäytti tämä uutinen minut. Viimeksi nimittäin juttelimme pitkään muutama kuukausi sitten eräässä blogitilaisuudessa ihmissuhteista ja reilu viikko sitten kommentoin viimeksi hänen storya. Hän seurasi blogiani ja minä luin säännöllisesti hänen juttujaan. Blogimaailma on siinä mielessä erikoinen, että vaikka et periaatteessa tuntisi toista edes kovin läheisesti, saatat kokea tuntevasi, sillä olet lukenut niin paljon toisen ajatuksia ja seurannut toisen elämää somessa, jonka myötä päässyt ikään kuin toista lähelle. Varmasti osittain vielä näistä syistä koin uutisen erittäin pysäyttävänä ja kyseinen henkilö on ollut viime päivinä paljon ajatuksissani.

Vaikka en henkilökohtaisesti ole läheisistäni monia menettänyt, on kuolema silti aina ollut jollain tavalla minua lähellä. Näin pitkälti taustoistani johtuen, sillä hengellisen yhteisön oppien mukaan maanpäällisen elämän päämäärä on kuoleman jälkeinen elämä, eli taivas. Näitä asioita on siis tullut mietittyä ihan pikkutytöstä lähtien ja vaikka kuolemaa ei ole joutunut useaan otteeseen läheltä kokemaan, on suhteeni siihen silti varmasti jollain tavalla erilainen kuin monella muulla. Tiedän esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät mieti kuolemaa koskaan. Itsehän mietin kuolemaa suhteellisen usein ja paikoitellen se on aiheuttanut minussa jopa jonkinlaista ahdistusta. Ehdinkö tekemään elämässäni kaiken haluamani, mitä jos aika loppuukin kesken? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Vaikka kuolema herättää minussa toisinaan pelkoa ja ahdistusta, samaan aikaan siinä on mielestäni jotain mystistä ja kiehtovaa – jotain ihmeellistä rauhaa ja kauneutta. Kuolemasta alkaa jotain uutta – jotain, joka on meistä jokaiselle mysteeri.

Tapahtumista johtuen olen jälleen viime päivinä miettinyt elämän rajallisuutta ja sitä, miten emme voi koskaan tietää, milloin on oma aika lähteä. Näin nuorena sitä ajattelee, miten aikaa on loputtomiin, mutta eihän se niin mene. Jokainen meistä lähtee, ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta tämä on myös muistutus siitä, kuinka jokaisesta päivästä tulee nauttia ja elämää arvostaa. Aivan liian usein mietimme täysin turhanpäiväisiä arkisia asioita ja stressaamme jostain, mikä ei ole sen arvoista. Käytämme päiviä, viikkoja tai jopa vuosikausia asioihin, joilla ei ole loppupeleissä mitään merkitystä. Monesti vasta siinä kohtaa, kun jokin pysäyttää, havahdumme siihen, miten emme ole eläneet elämää kuten aidosti haluaisimme elää. Itse ainakin pysähdyin jälleen miettimään elämää syvemmin ja ennen kaikkea sitä, onko suuntani elämän suhteen oikea ja elänkö jokaisesta hetkestä nauttien? Mietinkö liikaa sen sijaan, että toteuttaisin rohkeasti itseäni, tekisin valintoja, jotka kiehtovat ja antaisin enemmän aikaa asioille, jotka sen ansaitsevat? Näiden kysymysten äärelle on toisinaan hyvä pysähtyä, sillä koskaan emme tiedä tuleeko huomista. Vaikka kuoleman jälkeen ei elettyä elämää pystykään katumaan, on tavoitteeni pyrkiä elämään mahdollisimman onnellinen elämä ja ennen kaikkea minulle tärkeiden ihmisten ympäröimänä.

Muuta en voi sanoa kuin sanattomaksi ja surulliseksi vetää edelleen. Siispä muistetaanhan arvostaa elämää, sillä jokainen päivä on lahja.

Kommentit (8)
  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. Tiedän sun fiilikset kun itsekkin juuri sunnuntain Evelle kommentoin jotakin, johon hän vastasi ja seuraavana päivänä tätä ihmistä ei enää sitten olekkaan. Aivan järkyttävää. Ja me emme tunteneet toisiamme, enkä koskaan ollut häntä livenä tavannut. Rauha hänen muistolleen.

    Nonna
    https://www.lily.fi/blogit/kasikirja-minusta-sinulle/

    1. Joo, aivan kamalaa… Todella paha mieli oli useamman päivän ajan. 🙁 Elämästä ei voi kyllä koskaan tietää.

  2. Hyvää pohdintaa. Minusta kuoleman ajattelu ei tulisi olla liian tabu. Anyway, meille kaikille se lopulta käy. Ennen vanhaan suurin osa on nähnyt kuolemaa kotonaan ja ruumiit on pesty kotona yms. Se on ollut tutumpi asia ja ehkä siksi ei niin peljätty kuin nykyään, kun vanhuus ja kuolema on piilotettu sairaaloihin. Mitä elämän ehtoopuolella tapahtuu? Siksi siitä on minusta jossain määrin hyvä puhua läpi elämän. Bhutanilainen vinkki onnellisuuteen on itseasiassa miettiä kuolemaa joka päivä 5 minuuttia: se auttaa juurikin muistamaan elämän rajallisuuden ja olemaan kiitollisempi. Bhutanilaiset ovatkin yksi onnellisimpia kansoja 😀 Itse olen kristitty ja uskon kuoleman jälkeen alkavaan uuteen aikaan. Lohtu, rauha <3 Mutta toki täällä maailmassa ollaan vielä niin kiinni aivan arkisissa ja ihanissa ympyröissä, että ei aivan immuuniksi tule sille, että välillä sitä hätkähtää elämän lyhyyteen ja rajallisuuteen. Kiitos postauksesta, kaikkea hyvää!

    1. Hyviä ajatuksia, kiitos niistä. 🙂 Olet oikeassa, kuolema on asia, joka jokaisella on edessä ennemmin tai myöhemmin, joten miksi se onkin ns. tabu? Siitä puhuminen yksinkertaisesti pelottaa ja moni välttelee aihetta, sillä ajatus ehkä itsessään on vastenmielinen.

      Kaikkea hyvää sinullekin! Ja ihanaa, että koet kuoleman nimenomaan lohdullisena ja rauhallisena asiana. Usko varmasti auttaa tässä asiassa. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *