Liiallinen itsenäisyys

Lieneekö se isosiskon luontainen rooli, lapsuuden olosuhteet vai yleisesti kasvatus, mutta pienestä saakka olen ollut kovin itsenäinen ja vastuuntuntoinen. Olin kuulemma imurin varren kokoinen, kun jo imuroin meidän suurta omakotitaloa ja hoidin kotitöitä. Jo pienestä pitäen olen joutunut tekemään asioita sen eteen, että saan rahaa ja muistan, miten viikkorahat tuli aina ansaita. Kuudennelta luokalta saakka olen tehnyt kesätöitä ja myös siskostani huolehdin paljon. Muistan myös sen, miten itsenäistyin vanhemmistani jo varhain ja halusin ehdottomasti muuttaa omilleni 16-vuotiaana – ja niinhän minä tosiaan tein. Tänä päivänä, jos asiaa mietin, ei se olisi todellakaan ollut tarpeen, sillä olinhan aivan lapsi, mutta itsepäisen Jutan päätä oli hankala kääntää. Tämä sama itsenäisyys (ja päisyys) näkyy minussa edelleen. Olen erittäin hyvin yksin pärjäävä – välillä vähän liiankin hyvin. Itselleni on esimerkiksi aina ollut selkeää se, etten haluan olla taloudellisesti muista riippuvainen ja haluan kyetä elättämään itseni. Tämä on itse asiassa yksi asia minussa, jota olen paljon miettinyt. Olenko jopa liian itsenäinen? Miksi pitää pyrkiä niin kovasti olemaan muista riippumaton, vaikka todellisuudessa ihminen tarvitsee ihmistä?

Tiedostan, etten ole lapsuudessani tullut kohdatuksi kaikilla tunteiden osa-alueilla ja olen kokenut turvattomuutta, mikä on näkynyt osittain käytöksessäni ja siinä, että aina on tullut mennä eteenpäin, vaikka mikä olisi, usein jopa omat tunteet laimin lyöden. Oma pärjäämättömyys on ollut todella vaikea myöntää ja edelleen siinä kohtaa, kun tarvitsisin apua, on minun sitä hankala pyytää. Ennemmin koetan aina selvitä yksin kuin vaivaan muita. Huomaan tämän näkyvän osittain myös ihmissuhteissa ja etenkin viime kuukausina olen ollut jälleen havaitsevinani, kuinka pelkään päästää ihmisiä aidosti lähelle. Tällainen käytös on mennyt elämässäni aaltoilevana ja ollut jo nuorempana läsnä. En ole koskaan ollut se henkilö, joka deittailee monia tai hyppii suhteesta toiseen. Mietinkin, kun minulta toivottiin postausta deittailusta, että enhän voisi siitä edes kirjoittaa, sillä olen käynyt elämäni aikana varmaan vain kymmenillä kunnollisilla treffeillä! Veikkaan tämän kuulostavan monen korvaan jopa oudolta, mutta uskon tämän olevan sidonnainen jollain tavalla itsenäisyyteeni ja sitä kautta tietynlaiseen varautuneisuuteen. Ne elämäni miehet ovat tyypillisesti tulleet elämääni jotain muuta kautta kuin deiteiltä ja lähestulkoon aina jotain erikoisempia polkuja. Jostain syystä minun on helpompaa kohdata ihmisiä muutoin kuin ihan sitä perinteistä kautta? Ehkä nimenomaan siksi, että siitä puuttuu se sellainen kaikenlainen olettamus, joka voisi asettaa jo lähtökohtaisesti itselleni pelkoa tulevasta?

Pärjään todella hyvin yksin, on minulle yksi tutuimmista lauseista. Jollain tavalla tämän sanoessani olen siitä samaan aikaan ylpeä, mutta toisaalta mietin, kuinka ihanaa olisi olla ”riippuvainen” jostain toisesta ihmisestä. Ei se riippuvaisuus ole millään tavalla heikkouden merkki tai osoittaisi minun olevan surkeampi. Rakkaus tekee toisesta riippuvaiseksi ja sehän on pelkästään ihana asia! Veikkaan tähän vaikuttavan sen lapsuuden turvattomuuden kokemuksen, joka on tehnyt minut lähtökohtaisesti varautuneeksi ja itsenäiseksi. Kun en ole tottunut heittäytymään muiden varaan, en osaa sitä tänäkään päivänä tehdä. En oikeastaan osaa tällä hetkellä edes tarvita ketään, niin itsenäiseen moodiin olen lipunut. Koetin miettiä tässä taannoin, millainen olin tämän asian suhteen parisuhteessa ja mielestäni olin silloinkin enemmän se kannatteleva osapuoli sen sijaan, että olisin ollut itse jatkuvasti tarvitseva. Vaikka pakko kyllä myöntää, että samaan aikaan minussa on myös läheisriippuvaisia piirteitä etenkin silloin, jos suhde on alkumetreillä enkä koe oloani varmaksi. Nämä piirteet eivät siis välttämättä sodi mitenkään itsenäisyyttä vastaan, sillä läheisriippuvainen ei ole aina ripustautuja, vaan muutamia tyypillisiä piirteitä ovat toisen tunnetilojen jatkuva tarkasteleminen, omien tarpeiden laiminlyöminen, äärirajoihin venyminen sekä hylätyksi tulemisen pelko. Huomaan että nimenomaan uusissa ihmissuhteissa olen alkuun hyvin pelokas, kunnes saan sen riittävän varmuuden ja uskallan luottaa. Montaa kertaa näin ei ole kuitenkaan elämässäni käynyt, kun olisin luottanut sataprosenttisesti siihen, kuinka ihmissuhde kantaa ja toinen rakastaa minua. Rehellisesti, näin on ollut ainoastaan yhden kerran.

Kiintymyssuhteeni on ristiriitainen ja se näkyy osittain myös tässä puolessa minua. Minun on hankalaa solmia ihmissuhteita, joissa olen turvallisessa ja kestävässä suhteessa. Olen lähtökohtaisesti tottunut epävakauteen ja siihen, etten voi koskaan ennakoida, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tosin tässä kohtaa on pakko mainita, että pientä muutosta on asian suhteen kyllä terapian jälkeen tapahtunut, sillä sen jälkeen miehet, joista olen ollut kiinnostunut, ovat olleet nimenomaan turvallisia, huolehtivaisia ja empaattisia – ennemmin turvallisen kuin epävakaan kiintymyssuhteen omaavia. Etenkin viime aikoina olen pistänyt merkille, kuinka juuri nuo piirteet saattavat herättää minussa kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, eikä sen kiinnostuksen edes välttämättä tarvitse olla aina romanttista. Saatan ihastella ihmisissä näitä piirteitä ja niiden näkeminen luo minussa jonkinlaista turvallisuuden tunnetta – tähän ihmiseen voin luottaa, tämän ihmisen kanssa on turvallinen ja hyvä olla. Tämä on pelkästään positiivinen asia ja veikkaan, että nimenomaan tällaiset ihmiset ovat niitä, joiden edessä voisin helpommin muuttaa omaa kiintymyssuhdetta turvalliseen suuntaan.

Näiden asioiden tiedostaminen on hyvin tärkeää ja se on oikeastaan ainut avain muutokseen. Kohdallani tietynlainen muurien laskeminen ja tämän asian työstäminen ovat niitä, joiden kautta voin päästä enemmän irti itsenäisyydestäni. Vaikka siis toisaalta – onhan itsenäisyydessä myös hyviä puolia, eli en missään nimessä ajattele omaa pärjääväisyyttä pelkästään huonossa valossa! Mutta samaan aikaan toivon muuttuvani joskus asian suhteen eri suuntaan, sillä kyllä minustakin on pohjimmiltaan ihanaa olla myös tarvitseva, sillä on minullakin tarpeita – jokaisella meistä on. Ja juuri se, että myös minun tarpeet, ovat ihmissuhteessa arvokkaita ja toinen osaa ottaa ne huomioon, sellaisen parisuhteen haluaisin. Helposti liiallinen itsenäisyys tekee myös sen, että myöhemmin havahtuu siihen kuinka on vuosikaudet pelännyt ja siksi vältellyt uusia ihmissuhteita.

Heräsikö ajatuksia aiheeseen liittyen tai onko teillä vastaavia kokemuksia?

suhteet syvallista sinkkuus oma-elama
Kommentit (4)
  1. Sehän on hyvä jos elämässä on ihmisiä joihin voisi ripustautuva jos vain uskaltaisi, mulla se ongelma että ihmiset juoksee karkuun eivätkä edes anna mahdollisuutta olla heistä yhtään riippuvainen.

    1. Niin, olet kyllä oikeassa tuonkin suhteen. Että siinä mielessä sitä on onnekas, kaikilla kun ei ole sellaisia ihmisiä elämässä. <3

  2. Itsellä on aikalailla samoja ajatuksia. Jossain kohtaa tilanne meni niin pahaksi, että jos tapasin uusia kavereita ajattelin automaattisesti, että ne ei säily ja en halunnut kiintyä ihmisiin liikaa. Jotenkin ehkä suojelin itseäni. Enkä myöskään avautunut heti täysillä. Ajattelin jotenkin, että aina oon pärjännyt ”yksin” ja tuun aina saamaan uusia ystäviä niin turhaa sillai jotenkin heittäytyä näihin ihmisiin. Onneksi nämä ihmiset osottautui ihan mahtaviksi! Enkä todellakaan enää ajatttele, että he ei ois mun elämässä pidempään. He myös ehkä osasyy mikä sai mut havahtumaan siihen, että tiettyyn pisteeseen itsenäisyys on aina hyvä, mutta oikeissa ihmissuhteissa molempien pitää pystyä olemaan se tarvitseva ja antava osapuoli.
    Miettinyt kans just paljon tuota kuinka pitää uskaltaa tarvita muita. Multa jotenkin puuttunut se taito. Ajatellut jotenkin et turhaa nyt liika tarvita/ripustautua/heittäytyä ihmisiin kun lopulta pärjään itsenäisestikkin.
    Mut ehkä pitää nyt vaan tietoisesti harjoitella tutustumaan ihmisiin kokonaisina, tarvitsevina ja rikkinäisinä niinku me kaikki ollaan. 🙂

    1. Moikka! Kiitos kommentistasi. 🙂 Minulla on siis täysin samanlaisia kokemuksia myös ystävyyssuhteiden saralla ja tästäkin olen aikaisemmin kirjoittanut. Nykyään kyllä omistan useampia erittäin hyviä ja läheisiä ystäviä, mutta näin ei ole todellakaan aina ollut! Ja olen kieltämättä vähän varovainen aina uusienkin ihmisten kanssa, ellei toisesta tule heti todella hyvä intuitio.

      Ja kyllä, ymmärrän täysin myös tuon, ettei koe tarvitsevansa muita tai oikeastaan uskalla tehdä sitä – kaikesta tulisi selvitä itsenäisesti. Eli hyvin samanlaisia fiiliksiä ja ehdottomasti tässä on harjoituksen paikka!

      Ihanaa juhannusta sinulle! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *