Lopetinko terapian liian aikaisin?

Olen kohta 32-vuotias ja käynyt elämäni aikana yhden puolen vuoden omakustanteisen terapiajakson läpi. Olen kirjoittanut aiheesta useampaan otteeseen blogissani, sillä mielestäni terapiaa tulisi jatkuvasti normalisoida, jotta kaikenlainen häpeä sen ympäriltä katoaa. Kuten fyysistä terveyttä, tulisi myös henkistä hyvinvointia hoitaa – säännöllisesti. Usein se menee kuitenkin niin että terapiassa käydään x määrä aikaa, jonka jälkeen prosessi päättyy. Toki on ihmisiä, jotka saattavat käydä terapiassa jatkuvasti vuosikaudet, mutta hyvin tyypillisesti siitä puhutaan jaksona, joka päättyy jossain kohtaa eikä jatku loputtomiin. Jokainen meistä voi luonnollisestikin hoitaa omaa hyvinvointia myös omatoimisesti sekä läheisten turvin. Ystävät ovat hyvä turvaverkko, joiden kanssa jakaa asioita, samoin elämänkumppani. Paljon on psykologista kirjallisuutta saatavilla ja oikeastaan vain taivas on rajana itsestä sekä ympäristöstä oppimisen suhteen. Eli periaatteessa itseään voi ”hoitaa” myös omatoimisesti, mutta käytännössä se ei aina toimi. Voi olla, etteivät kaikki kykene avaamaan sisintään läheisille tai ehkä pelätään heidän mielipiteitä, jotka ovat aina puolueellisia. Mikäli ongelmia ilmenee, vaikka parisuhteessa, saattaa ystävällä olla tietynlainen näkemys ja ainahan ihmiset peilaavat kaikkea itsensä kautta. Se, miten joku ystäväni suhtautuu minuun tai ongelmiini, heijastuu hänen kauttaan. On aivan eri puhua vieraalle ihmiselle kuin henkilölle, johon on läheinen suhde. Varmasti tästä syystä moni nimenomaan terapiaan hakeutuu, sillä sieltä saa puolueettomia, ammattitaitoisia mielipiteitä. Koulutettu psykoterapeutti osaa nähdä ihmisestä asioita, joita maallikko ei vaan osaa. Tämä on fakta, jonka vuoksi itse korostan ammattiavun tärkeyttä siinä kohtaa, kun apua todella kaivataan.

Lopetin terapian viime syksynä siinä kohtaa, kun koin päässeeni yli ns. pahimmasta vaiheesta ja saaneeni vastauksia niihin asioihin, joihin lähdin vastauksia hakemaan. Olin terapian aloittaessani kuitenkin kolmekymmentävuotias, enkä koskaan kenellekään asioistani yhtä syvällisesti puhunut. Pitkään kielsin esimerkiksi lapsuuden vaikutukset nykyisyyteen ja näin jälkikäteen ajateltuna olin hyvin sokea omalle ja muiden käytökselle. Lopetusvaiheessa kuitenkin tiesin, etten ole vielä valmis ja paljon olisi edelleen läpikäytävää, mutta halusin jättää tilaa elämiselle liiallisen analysoinnin sijaan. Ja valehtelisin jos väittäisin, ettei raha vaikuttanut. Yksityisellä omakustanteisesti käyminen on kallista ja vaikka se onkin satsaus omaan itseen, kyllä silti oli mietittävä rahaa ja sitä ”todellista” avun tarvetta. Eli avun tarve ei ollut enää kriittinen, jonka vuoksi lopettaminen tuntui oikealta ratkaisulta. Näin jälkikäteen mietittynä eteen on tullut lukuisia tilanteita, joissa olisin terapeutin apua kaivannut. Vaikka lopettamisesta on aikaa vasta 9 kuukautta, toi elämä eteeni tuossa vuoden alussa tilanteen, jonka seurauksena hajosin aivan totaalisesti ja tuntui kuin kaikki se läpikäyty voimaantuminen olisi valunut viemäristä alas. Vaikka rinnalla olivat ystävät, huomasin, etten kykene puhumaan heille yhtä avoimesti kuin terapeutille kykenin. Tämä on varmaan edelleen osittain se ongelmani, eli pidän liikaa asioita itselläni ja esitän noin yleisesti vahvempaa kuin olen.

Terapian jälkeen odotin itseltä todella paljon – jopa hieman liikaa. Ajattelin, kuinka paljon viisaampi nyt olen ja miten olen perillä traumoista, jonka seurauksena osaan hallita myös käyttäytymistäni. Tosiasia, johon olen havahtunut, on se, etteivät jo koetut traumat ja reaktiivinen käytös katoa noin vaan. Vaikka terapia antaa eväitä niiden tiedostamiseen, hyväksymiseen ja toimintatapojen muuttamiseen, saattaa joidenkin asioiden muutos olla jopa vuosien prosessi. Jos olet kolmekymmentä vuotta elämästäsi toiminut ja reagoinut tietyillä tavoilla, ei kaikki muutu puolessa vuodessa eikä heti sen jälkeenkään. Itselleen tulee olla armollinen. Varmasti osittain tästäkin syystä moni käy terapiassa säännöllisesti useita vuosia. Terapeutti on ikään kuin ystävä, jonka kanssa käydään viikoittain läpi kuluneen viikon hyvät sekä huonot jutut ja pureudutaan syvemmin siihen, miten kaikki näkyy arjen tasolla. Tätä olenkin paljon miettinyt, lopetinko terapian kuitenkin liian aikaisin, tai että olisinko ehkä tarvinnut sitä pidemmäksi aikaa? Vaikka tiedostan olevani suhteellisen perillä itsestäni sekä ympäristöstä, silti minullakin on tilanteita, joissa olen kirjaimellisesti hukassa. Vaikka paperilla tietäisin tasan tarkkaan, miten toimia tai mikä on oikea vaihtoehto, se kaikki tunne ja reaktiivisuus, joka on selkäytimessäni, puhuu toista tarinaa. Noissa tilanteissa puolestaan ristiriita oman pään sisällä on suuri. Samassa hetkessä olo saattaa olla hyvin voimakas, mutta myös pettynyt.

Toisaalta en tiedä onko terapian lopettamiselle koskaan oikeaa hetkeä? Olemmeko ikinä täysin valmiita, sillä ainahan elämä tuo eteen jotain, jossa apua kaipaisi? Mutta kieltämättä puoli vuotta ei ehkä ole riittävä ajanjakso – tosin on se parempi kuin ei mitään. Tällä hetkellä en osaa sanoa mikä olisi ero, jos olisin jatkanut terapiaan vaikka vuoden ajan, olisinko jollain tavalla valmiimpi tai viisaampi? Ehkä terapeutin läsnäolo olisi helpottanut talvella läpikäymääni? Itse ainakin koin terapeutin jonkinlaiseksi turvaksi ja viisauden ääneksi. Tuntui kuin joku ihminen osaisi katsoa lävitseni ja näkisi minusta jotain sellaista, jota kukaan muu ei näe. Hän sai minut myös näkemään itseni rakastavammin ja armollisemmin kuitenkin sanoen täysin suoraan asiat, joita en olisi välttämättä halunnut kuulla. Oma terapiakokemukseni onkin hyvin positiivinen, jonka vuoksi tulen miettimään terapiaa vielä uudestaan jossain kohtaa. Juuri nyt jakson uudelleen aloittaminen tuntuu ehkä vähän raskaalta, kun sitä on noussut taas kerran jaloilleen ja porskuttaa vahvempana eteenpäin, mutta kyllä tiedostan olevani edelleen ”terapian tarpeessa”. Eivät ne lukot ja ongelmat hetkessä mihinkään katoa, vaikka itse työkaluja olisikin edessä nyt huomattavasti enemmän.

Kuinka pitkiä terapiajaksoja te olette läpikäyneet? Ja miten olette ikään kuin päätyneet siihen ratkaisuun, että nyt on aika lopettaa terapia? 

Kommentit (14)
  1. Sen verran on vielä kommentoitava, ettei Helsingissäkään psykiatrilla tarvitse kolmea kertaa käydä – kaksi kylläkin. Prosessin alussa ja 3kk ”koehoitojakson” jälkeen, jolloin psykiatri sitten kirjoittaa B-lausunnon. Tuon 3kk aikana riittää taas psykologi/työpsykologi.

    Hassua, että prosessisi on kielletty liian ”vähäisen” masennuksen takia. Kela-korvattavaa terapiaa ei edes anneta kaikkeinakuuteille tapauksille, vaan nimenomaan niille, jotka ovat jo paranemisen tiellä.

  2. Otsikon kysymykseen vastaus: kenties<3 Silloin kun elämässä on päällä kriisi tai joku on going-tilanne, terapia on enemmänkin lääke: se auttaa tunteidenhallintaan, tuo perspektiiviä ja suhteuttaa ahdistuksen oikeisiin mittakaavoihin. Toki kriisienkin aikaan oppii uutta ja saa työkaluja, joilla voi ollakin pinttyneisiin toimintamalleihin suuri muutosvaikutus.

    Mutta syvimpiin kerroksiin osuva terapia vaatii aikaa. Ja on vähän niinkuin talon rakentaminen: perustuksia ei valeta myrskyssä, vaan nimenomaan tyynen aikaan _ silloin kun on voimavaroja rakentaa lujaa_. Tätä monet eivät muista (etenkään parisuhteissa, joissa hakeudutaan apuun vasta kriisin iskiessä).

    Itse suosittelen tuota Kela-korvattavan terapian hakuprosessia. Pitkässä terapiassa toki tulee aina suvantovaiheita, esim itsellä kahden vuoden jälkeen tuntuu ajoittain, ettei edes jaksaisi raahautua viikottain paikalle, terapeutti jopa ärsyttää välillä. Se taas johtuu ”paranemisesta” ja siitä, ettei negatiiviset kelat pyöri jatkuvasti päässä, miksi siis jauhaa samoja asioita? Mutta jännästi sitä löytää aina uutta 😀 ennen kaikkea, uutta perspektiiviä, uusia ahaa-elämyksiä vanhoihin juttuihin. Muutokset vievät aikaa, joskus ymmärrys saattaa tulla viikon viivellä, joskus vuoden.

    Olen itsekin toki miettinyt, mitä tuon kolmen vuoden jälkeen. Milloin tulee se kyllääntymispiste, ihmisellähän on kuitenkin AINA jotain ongelmia ja mielen valumavikoja. Toki jotkut käyvät terapeutilla vakituisesti ja niin varmasti itsekin teen, jos se on taloudellisesti mahdollista. Ihan vain siksi, että koen tarvitsevani ongelmiini sekä ulkopuolisen että ongelmia ilmiötasolla näkevän ihmisen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *