Loppuelämä saman ihmisen kanssa?
Nuorempana ajattelin, että ensirakkaus on automaattisesti ikuista ja se kestää varmasti lopun elämää. Vielä viimeisimmän parisuhteenikin alussa tuumin, että tässä se minulle oikea nyt on ja tämä rakkaus tulee olemaan ikuista vaikka olin kuitenkin jo 25-vuotias. En osannut kuvitellakaan, että joku päivä tuo rakkaus tulisi loppumaan ja joutuisin itse toteamaan itselleni, että nyt se todella loppui. Ylipäänsä ajatukseni rakkaudesta on muuttunut paljon viime vuosina ja olen entistä enemmän alkanut kyseenalaistamaan sitä, kuinka on mahdollista olla yhden ja saman ihmisen kanssa lopun elämää?
Näen aika paljon ympärilläni nimenomaan suhteita, jotka poikkeavat siitä perinteisestä rakkaussuhteesta. Olen myös itse kohdannut paljon sinkkuna ollessani sitä, että varatutkin ihmiset ovat valmiita pettämään ja pettävätkin. Etenkin viimeisen vuoden aikana tällaisia ihmisiä on osunut kohdalleni sen verran monta, että olen paljon asiaa miettinyt. Luonnollisestikin se vaikuttaa myös omaan suhtautumiseeni uskollisuutta kohtaan, sillä näen kuinka helposti ihmiset ovat valmiita pettämään. Osittain tämä onkin varmasti vaikuttanut siihen, etten oikein enää pysty uskomaan siihen, että kaksi ihmistä voisivat olla uskollisia toisilleen ja tuolla tavalla terveessä parisuhteessa lopun elämää. Toki parisuhteessa voidaan olla mutta jos pettämistä tapahtuu vaikka ihan jo puolin ja toisin, en sanoisi itse tuota suhteeksi jollaista itse itselleni toivoisin.
Nämä ovat hankalia juttuja sillä vaikka sitä toivoisi, että loppuelämän parisuhteen voisi löytää – silti en oikein usko siihen. On tullut enemmänkin sellainen ajattelumaailma, että parisuhteita kuuluu elämään useampia ja ne harvoin ovat niitä ikuisia, jollaisia solmittiin silloin, kun isovanhempamme elivät. Tämä maailman aika on niin erilainen ja etenkin pääkaupunkiseudulla tuntuu vallitsevan trendi, joka ei puolla ainakaan sitoutumista. Ihmisillä on todella paljon komplekseja ja harva tuntuu olevan halukas kestävämpiin ihmissuhteisiin. Toki aina on poikkeuksia eikä voi yleistää, mutta tämä on huomattu kyllä ehdottomasti useammankin ystäväni kanssa. Ja toisaalta – eipä tässä voi itsekään mitenkään hurrata omaa suhtautumistaan parisuhdetta kohtaan. Ehkä moni muukin ajattelee nimenomaan samalla tapaa kuin minä ja siksi ajautuukin ihmissuhteesta toiseen sitoutumatta sen vakavammin. On yksinkertaisesti niin paljon helpompaa olla henkisesti läsnä olematon kuin antaa itsensä likoamaan ja ottaa riski pettymisen suhteen.
Olen kysellyt asiasta myös muutamalta läheiseltäni, jotka ovat molemmat pitkissä parisuhteissa ja minua hieman vanhempia. Lähinnä siis sitä, että eikö koskaan tällä ikää ahdista ajatella, että elämä menee vauhdilla eteenpäin ja he ovat tuossa samassa suhteessa, jossa ovat olleet jo vuosia? Se on kuitenkin jännä juttu kuinka asiaa ei ajattele samalla tapaa silloin jos on hyvässä suhteessa. Jos arki toimii ja on molemmin puolin tyydyttävää ei tällaisia asioita kuulemma edes mietiskele kuin joskus satunnaisesti. Uskon jotenkin tässäkin siihen, että eniten ihmiset kyseenalaistavat parisuhdettaan elämän kriisitilanteissa. Koska elämäämme tosiaan kuuluu erilaisia vaiheita – myös niitä kriisejä – tulee välillä varmasti aikoja jolloin sitä suhdettaankin miettii mutta usein tajuaa lopulta, että tässähän on itse asiassa aika hyvä näinkin.
Ylipäänsä on aika jännä kuinka osittain ihminen ei varmastikaan ole luontaisesti täysin yksiavioinen ja toisaalta taas ihmiselle on aika ominaista haluta omistaa toinen sekä jopa olla terveellä tapaa mustasukkainen. Näiden seikkojen kohdalla tulisikin mielestäni miettiä, kumpi asia painaa enemmän vaakakupissa. Toki jos molemmille osapuolille suhteessa on ok se, että on muitakin, ei siinä ole mielestäni mitään pahaa. Jokainen pariskunta itse määrittelee suhteensa laadun. Itse olen kuitenkin ihmisenä hyvin tunteellinen ja suhdejutuissa jopa vanhanaikainen, jonka vuoksi ehkä tällainen asia mietityttääkin. Olen aina ajatellut etten olisi valmis parisuhteeseen jossa mies vaikka jossain kohtaa haluaisikin keventää suhteen laatua mutta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen alkanut tuotakin miettimään. Mitä jos ne kestävät ihmissuhteet ovatkin niitä, joissa on se tietynlainen avoimen suhteen malli? Mitä jos tuo asia tulisikin vaan hyväksyä tai opetella hyväksymään? Vaikka toisaalta se sotiikin omaa arvomaailmaa vastaan, on välillä tullut mietittyä, että ehkä se onkin ainoa vaihtoehto.
Kengät Nilson / *Haalari Bubbleroom (saatu) / *Laukku Furla / *Kello Cluse / Baskeri H&M
En oikeastaan tiedä miksi edes aiheesta kirjoitin täällä mutta se nyt vaan on pyörinyt mielen päällä. Kuten eilisessä postauksessani mainitsin, olen menettänyt uskoni rakkauteen aika suureltakin osin enkä oikein senkään vuoksi usko enää samalla tapaa yksiavioisuuteen kuin vaikka silloin viisi vuotta sitten uskoin. Se on tavallaan todella surullista mutta toisaalta taas tuntuu sille, että tässä ajassa ihan täyttä realismia. Onko ehkä illuussiota elää pilvilinnoissa ja uskoa johonkin hulluun sekä naiviin rakkauteen?
Herättääkö aihe teissä mitään ajatuksia? Uskotteko lopun elämän rakkauteen yhden ihmisen kanssa vai siihen, että elämässä on useampia rakkauksia?
Kuvat: Taru / edit: minä