Miten hengellinen yhteisö on minuun vaikuttanut?

Olen maininnut blogissani muutamaan otteeseen, että omaan hengelliset taustat. Olen kirjoittanut aiheesta reilu vuosi sitten ihan oman postauksensa, jossa kerron päällisin puolin kokemuksestani hengellisessä yhteisössä – toisin sanoen kasvusta karismaattisuuden piirissä. Sain muutama päivä sitten Instagramin inboxiin viestin, jossa toivottiin lisää postauksia aiheesta ja tässä sitä nyt ollaan, kirjoittamassa yhdestä ehkä eniten kasvuuni sekä kehitykseeni vaikuttaneesta asiasta, joka on valitettavan vaiettu. Vuosi sitten kun kirjoitin ensimmäisen postauksen aiheesta, en ollut käynyt vielä läpi terapiaprosessia enkä täten oikeastaan edes oivaltanut miten suuresti hengellisyys on elämääni vaikuttanut. Vasta terapiassa nimittäin selvisi, että seurakunta on yksi tärkeimmistä minuun vaikuttaneista seikoista lapsuuden olosuhteiden sekä läheisten ihmissuhteiden ohessa. Tämä olikin itselleni alkuun pienoinen shokki ymmärtää ja hyväksyä, miten moneen asiaan seurakunta on elämässäni vaikuttanut. Alkuun pintaan nousikin ärsytys ja viha, jonka jälkeen aloin prosessoimaan asiaa pyrkien hyväksymään sen osaksi taustaani – osaksi minua. Tällä hetkellä koen olevani suhteellisen hyvässä balanssissa asian suhteen, vaikka tuskin koskaan pääsen eroon esimerkiksi tietyistä alitajuisista peloista, joita seurakunta on minuun jättänyt.

Seurakunta on tosiaan vaikuttanut elämässäni vahvasti ihan aikuisuuden alkumetreille saakka. Siihen asti kunnes muutin Helsinkiin 19-vuotiaana, kävin viikoittain seurakunnan kokouksissa ja olin hengellisesti aktiivinen. Rukoilin päivittäin, luin raamattua ja kerroin avoimesti ihmisille uskostani. En käynyt baareissa tai käyttänyt päihteitä, eikä seksuaalisuus ollut luonnollinen osa elämääni (kuten se useammilla muilla ikäisilläni oli). Helsinkiin muutettuani kävin edelleen jonkin verran seurakunnan nuortenilloissa, mutta pikkuhiljaa tutustuttuani laajemmin uusiin ihmisiin ja löydettyäni elämääni muitakin kuin uskovaisia, aloin kiinnostumaan enemmän siitä, mitä muuta elämä voisi minulle tarjota. Baarit alkoivat kiehtomaan ja halusin tehdä asioita, joita muutkin tekevät – elää normaalia nuoren elämää tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Olinkin 20-21 -vuotias, kun jätin lopullisesti seurakunnan ja siirryin elämään ns. tavallista elämää, johon ei liittynyt mitään omantunnon tuskia. Tuntui vapauttavalle tehdä, mitä haluaa, ilman että joku tuomitsee tai olet ikään kuin jonkinlaisessa henkisessä talutusnuorassa. Pikkuhiljaa vieraannuinkin uskovaisista ystävistäni ja osa katkaisi minuun suoranaisesti välit, eli toisin sanoen poisti Facebook-kavereista koska ei hyväksynyt uutta elämääni. Tuossa kohtaa en vielä ajatellut että päätökseni olisi jotenkin lopullinen, vaan pieni pelko takaraivossa ajattelin ”palaavani” jossain kohtaa, sillä en tietenkään halua joutua helvettiin. Vuodet kuitenkin vierivät ja etäännyin jatkuvasti yhä kauemmas hengellisistä asioista ja sillä samalla tiellä ollaan edelleen – tosin sillä pienellä eroavaisuudella, että enää en ajattele palaavani yhteisöön.

Se minkä olen tosiaan oivaltanut viimeistään terapiassa, on että hengellisyys on vaikuttanut minuun hyvin vahvasti. Se on vaikuttanut tapaani ajatella, tuntea ja kokea tämä maailma. Se on luonut tietynlaiset normit ja tuonut rajoja, mutta samalla tukahduttanut vapaata tahtoa ja nuorelle ominaista kokeilunhalua. Vaikka pitkään ajattelin etteivät vaikutukset yltäisi tähän päivään, kyllä ne ovat aina jollain tavalla olemassa olevana. Kun seurakunnan rooli on ollut elämässä suuri ja se on toiminut ikään kuin auktoriteettina vanhempien rinnalla, totta kai se jättää jälkensä. Tämä voi olla monen ns. normaalisti kasvaneen vaikea ymmärtää, mutta näin jälkikäteen kun mietin asiaa, olen selkeästi ottanut hengellisyyden suhteen aikuisempaa roolia jo lapsena/nuorena kuin minun olisi tarvinnut ottaa. Siispä jos minulta kysytään, olen sitä mieltä ettei (etenkään) lapsen tule joutua miettimään, joutuuko helvettiin, mikäli valehtelee tai tekee muita virheitä. Lapsi ei osaa käsitellä asioita samalla tavalla kuin aikuinen ja sen vuoksi raamatun kertomukset voivat olla lapselle jopa haitallisia. Teininä puolestaan nuoren normaalin kehityksen tukahduttaminen on sellaista, joka sekin jättää jälkensä. Itse kävin teininä paljon nuorten-illoissa, joissa puhuttiin nimenomaan seksin kuulumisesta vain avioliittoon ja samaan aikaan tiettyjä normaaleja nuoruuteen kuuluvia asioita leimattiin kielletyiksi (mm. alkoholi, bileet, radiomusiikki) sekä esimerkiksi homoseksuaalisuus nimettiin sairaudeksi, josta on mahdollisuus parantua Jumalan voimalla. Toki näissä on paljon seurakuntakohtaisia eroja, eli usein isojen kaupunkien seurakunnat ovat vapaamielisempiä. Itse kävin koko teini-iän hyvin tiiviissä pienen paikkakunnan seurakunnassa, jossa oli tosiaan ahdasmielinen ajatusmaailma. Tämä selittää pitkälti myös sen, että kokemukseni ovat sellaisia kuin ne ovat.

Seurakunnan todellinen vaikutus on tosiaan selkeytynyt itselleni vasta myöhemmin. Yksi aika vahvasti terapiassakin esiin tullut asia on rajat ja niiden aiheuttamat ongelmat. Elin niin pitkään tiukkojen alitajuisten rajoitusten piirissä, jonka vuoksi sellainen rajattomuus aiheutti paljon hapuilua. Yhtäkkiä kukaan ei enää sanonutkaan mitä saa tai ei saa tehdä, enkä itse osannut vetää rajoja, koska aikaisemmin kaikki oli tullut ulkopuolelta. Osittain tuohon liittyi myös turvattomuuden tunnetta ja pelkoa. Koinkin monesti todella huonoa omaatuntoa ja soimasin itseäni asioista, jotka olivat täysin normaaleja. Takaraivossa painoi ajatus helvettiin joutumisesta ja siitä, miten sitä on syntinen kun tekee jotain, mikä nyt vaan kuuluu ikäisilleni ja on aivan normaalia. Ehkä pahin uskonnon aiheuttama taakka onkin ollut jonkinlainen itsensä tuomitseminen ja alas painaminen. Hengellisessä yhteisössä vellotaan mielestäni aivan liikaa ”olemme syntisiä” ajatuksella, mikä tekee tuhoa ihmisen itsetunnolle. Vaikka kyllä – Jumala armahtaa – mutta ennen sitä meidän tulee katua ja myöntää, että olemme syntisiä. Mielestäni tuossa yhtälössä on vaan jotain todella epänormaalia…

Hieman samaiseen asiaan liittyen, kuolemanpelko on asia, joka on myöskin jäänyt vaikuttamaan. Vaikka en enää nykyään usko helvettiin, enkä ole oikein varma Jumalastakaan, kuolemanpelosta kärsin edelleen ajoittain. Kuolema käykin ajatuksissani säännöllisesti, eikä minua ujostuta puhua siitä ihmisten kanssa. Siinä kohtaa olen usein tajunnut että minussa on jotain pielessä, kun muut ovat kysyneet, miksi mietin tuollaista? Miksi mietin kuolemaa vaikka elän? Kuolema on kuitenkin asia, joka on paljon seurakunnassa esillä vapaiden suuntien pää sanomakin perustuu siihen, miten olemme maan päällä hetken, jonka jälkeen kuolemasta alkaa ikuinen elämä. Minua onkin helpottanut tieto siitä, että kuolemanpelko liittyy alitajuntaan ja siihen, mihin minut on kasvatettu. Myös tieto siitä, että nuo ajatukset ovat ainoastaan ajatuksia eikä todellisuutta, rauhoittaa mieltä. Osaankin nykyään suhtautua uskontoon siten, että olen sen yläpuolella. Minä hallitsen, ei uskonto. Ja tässä kohtaa jos joku kyseenalaistaa miksi valitsin uskonnon, niin ei lapsi useinkaan osaa valita jotain sellaista, joka poikkeaa perheen arvoista. Siinä kohtaa taas kun olisin voinut valita, elin niin sisällä hengellisessä kuplassa, etten edes nähnyt sen ulkopuolelle. Ajattelin että toisin ajattelijat ovat vääräuskoisia ja me ollaan oikeassa – tiedämme jotain enemmän kuin nuo muut tietävät. Yhteisö tekee nimenomaan tuon. Sulkee ihmisen korvat järjen ääneltä ja mahdolliselta kyseenalaistamiselta.

Ihmisten kokemukset hengellisyydestä ovat erilaisia. Itselläni on hyvin ääripääkokemus ja siksi minulla on jopa uskonnon jättämiä traumoja. Noita käsiteltiin paljon terapiassa ja tänä päivänä koen että voin olla eheä ihminen vaikka minulla onkin taustani. Toki hengellisyys vaikuttaa varmasti lopun elämää jollain tavalla minussa, mutta hallitseva elementti se ei enää ole. Haluan kuitenkin muistuttaa, että toisilla on ainoastaan positiivisia kokemuksia uskonnoista, vaikka olisikin jossain kohtaa lähtenyt yhteisöstä. Kaikki on pitkälti kiinni siitä, millä tasolla hengellinen kasvatus on ollut, tai missä kirkossa on ollut jäsenenä.

Jos jotain hyvää, niin koen että hengellisyys on antanut elämääni yhden perspektiivin katsoa tätä maailmaa ja tämän kokemuksen myötä rohkenen keskustella ihmisten kanssa hyvin syvistä asioista. Tosin ne syvälliset uskontoon liittyvät keskustelut uskovaisten kanssa ovat sellaisia, joihin en jaksa lähteä, koska tiedän lopputuleman – tiedän mitä ja miten he ajattelevat. Sen sijaan yleinen keskustelu hengellisyydestä ja uskontojen olemassa olosta on mielenkiintoista. Itseltä kun löytyy kokemusta, on näitä ajatuksia toisinaan mielenkiintoista jakaa.

Arvasin että tästä tulee kilometripostaus, siispä hatun nosto teille jotka jaksoitte lukea alusta loppuun saakka!

Onko täällä muita uskonnollisista yhteisöistä lähteneitä? Miten koette että uskonto on vaikuttanut elämäänne?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Kommentit (12)
  1. Pinja Mitrovitch
    7.5.2019, 18:08

    Moikka!
    Super mielenkiintoinen aihealue, jonka todella jaksoi lukea ajatuksella loppuun asti. Itse mietin näitä asioita juurikin pienen lapsen näkökulmasta. Jos lapsi ei saa valita (kuten ei yleensä saa, vaan seuraa vanhemman esimerkkiä), voi se ahaa-ymmärrys tapahtua hyvinkin myöhemmällä iällä. Täysin normaali reaktio kyseenalaistaa vanhoja oppeja. Saat olla ylpeä matkasta, jonka olet käynyt!

    yst.Pinja // http://www.pinaycoco.fi

    1. Moikka Pinja! Kiitos, ihana kuulla että jaksoit lukea tekstin alusta loppuun saakka. <3
      No sepä se. Onneksi minulla on tosiaan ollut rohkeutta kyseenalaistaa asioita näin vanhemmalla iällä ja sitä kautta on löytynyt oma tapa uskoa. Moni uskonnollisessa yhteisössä elävä ei välttämättä koskaan rohkene kyseenalaistaa oppeja, sillä ympäristön paine noissa ympyröissä on tietyllä tapaa aika kovakin…

      Ihanaa keskiviikkoa! 🙂

  2. Aiheesta minulla on omaa kokemusta, mutta ehkä juuri päinvastoin. Aikuisena uskoontullut ja olisin toivonut, että olisin tullut vuosia aiemmin. Kuolemanpelko on yleinen asia ja minullakin sitä oli lapsena. Mutta ei se ollut uskosta tai seurakunnasta lähtöisin. Kuolemanpelon johdosta luin kuoleman kokemuksista, kuoleman jälkeisestä elämästä, kuinka synnyttäisiin uudelleen, löysin itseni enkeli-illoista, reikikursseilta, meediokoulutuksista ja kaikenlaisesta vastaavasta elämän varrella. Ajattelin, että Jumala on maailmankaikkeuden energia. Luulin löytäneeni itseni, olin muka kaltaisteni henkisten ihmisten seurassa.
    Näin jälkikäteen voisin sanoa, kumpa minulla olisi ollut uskovaiset vanhemmat, ketkä olisivat rukoilleet puolestani. Ketkä olisivat antaneet hengelliset eväät elämään. Minä kompuroin elämääni. Näin jälkikäteen en voi sanoa, että olisin onnellisempi, koska olen elänyt esim. alkoholin ja seksin suhteen ’maalliseen tapaan tyypillisesti’, eikä takaraivossani ole ollut ajatusta, että se olisi väärin. Elämäni on tuntunut vaikealta ja pettymystäyteiseltä. Että ei se ’tavallinen elämä’ sitä onnea tuo.
    Kun olin pohjalla, Jumala pelasti minut. Minulle raamatusta tuli totta. Minä olen nykyisin se, kuka kavahtaa jooga sanaa….enkä halua olla tekemisissä enää ikinä noiden asioiden parissa, joiden kanssa olin. Kokemusta minulla on nyt molemmista ja vain toinen on Jumalasta.
    Kaikkea hyvää sinulle.

    1. Kiitos kommentistasi ja kokemuksesi jakamisesta! Omalla kohdallani asiat ovat tosiaan menneet päinvastaisessa järjestyksessä. Sinun tapauksessasi ajattelen, ettei ehkä turhaan kannata kantaa menneisyydestä murhetta vaan suunnata katse tulevaan. Se että olet käynyt tien jonka olet käynyt, on ollut sinun polkusi. Et voi tietää miten elämäsi olisi mennyt jos olisit kasvanut hengellisessä yhteisössä lapsesta saakka. Vaikka nyt ajattelet että kunpa olisit tullut uskoon nuorena, et voi tietää olisitko tänä päivänä uskossa jos hommat olisivat menneet siinä järjestyksessä. Eli mielestäni turhaa jossitella tai voivotella sitä mitä on jo tapahtunut – vaikkakaan en tiedä oliko se sinun tarkoituksesi, mutta sellainen fiilis minulle tuli kommentistasi että kadut menneisyyttäsi?

      Jooga tai mikä tahansa muu henkinen asia voi mennä ns. yli. Samalla tavalla kuten uskokin, voi joogakin tosiaan lähteä sivuraiteille jolloin siinä mennään ehkä johonkin niin syvälle, että se aiheuttaa hallaa omaan elämään. Itselläni on tosiaan kokemusta molemmista ja olin itsekin aikanaan ”joogaa vastaan” koska näin minulle seurakunnassa opetettiin. Arvannetkin, että nykyään ajattelen toisin enkä koe joogailua mitenkään pahana asiana. Itse uskon että niin monessa asiassa on kyse siitä miten asioihin suhtautuu. Me ihmiset ollaan erilaisia ja toisilla on ihan vaan luontainenkin taipumus ”hurahtaa” asioihin, eli vaikka joogaan, terveellisiin elämäntapoihin tai muuhun ja mennä niissä syvemmälle kuin moni muu. Usein tällä ihmistyypillä on luontainen taipumus erilaisiin riippuvaisuuksiinkin, kuten vaikka alkoholismiin tai muihin päihdeongelmiin. Tai tällaisen huomion olen itse tehnyt, että nämä asiat kulkevat aika tavalla käsikädessä.

      Mutta toki kaikki saavat olla joogasta ja muista henkisistä asioista mitä mieltä haluavat, enkä halua tuomita. Kerroin vaan oman kokemukseni hengellisestä yhteisöstä ja siinä kasvamisesta.

      Ihanaa viikonloppua ja kaikkea hyvää sinullekin. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *