Muutama ajatus ihmissuhteista ja luottamuksesta

Aihe, josta tänään kirjoitan, on ollut itselleni tänä syksynä erittäin ajankohtainen. Nimittäin luottamus ihmissuhteissa ja aivan erityisesti tapailu- ja parisuhteessa. Olen kirjoittanut blogissani useampaan otteeseen siitä, miten minun on hankalaa luottaa uusiin ihmisiin ja vaadin aikaa, jotta luottamus syntyy. Olen myös jakanut kanssanne tunnelukkotestin tulokset ja ainut erityisen vahva tunnelukkoni on kaltoin kohtelu, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että pelkään ihmisten satuttavan, jonka vuoksi en helposti anna uusille ihmisille itsestäni pintaa syvempää. Olen epäileväinen uusien tuttavuuksien kanssa ja suojelen itseäni satutetuksi tulemiselta. Tämä näkyi jossain määrin myös nykyisen parisuhteeni alkuvaiheessa, kun tapailtiin. Tunnustelin, tarkkailin ja haistelin, voinko luottaa tähän mieheen todella, vai tuleeko hän lopulta satuttamaan minua? Päässäni pyöri myös skenaario, mitä jos tälläkin kertaa, kun annan itsestäni ja heittäydyn, lopulta toinen kääntää selkänsä ja putoan kovaa ja korkealta?

Jokainen meistä haluaisi varmasti luottaa kanssaihmisiin ja uskoa ihmisistä hyvää. Osa kykenee siihen paremmin kuin toiset. Se, miten kykenee luottamaan ihmissuhteissa, on lähtöisin eletystä elämästä; lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta – siitä, mitä näkee ja kokee ympärillä. Kaikki kokemamme vaikuttaa nykyisyyteen ja siihen, mikä on tämänhetkinen tilanne. Omalla kohdalla tällainen luottamus on kokenut kolauksen jo lapsuuden riitaisassa ympäristössä. Vaikka luotin vanhempiin, heidän välinen kemia, tai oikeastaan sen ristiriitaisuus, vaikutti kykyyni luottaa kahden aikuisen väliseen suhteeseen. Tämä on heijastellut myöhemmin elämässäni ja tietenkin myös kokemukseni miesten kanssa ovat vahvistaneet tunnelukkoa. Vaikka en ole koskaan tullut tiettävästi petetyksi, siitä huolimatta ihmissuhteiden alkutaipaleella on aina ollut läsnä epävarmuus siitä, haluaako toinen olla kanssani, vai tapaileeko hän muita samaan aikaan. Ja kuten alussa mainitsen, tässä viime vuosina kävi myös niin, että alkuun ihmissuhde vaikutti täydelliseltä, kunnes yhtäkkiä kaikki kääntyi täysin päälaelleen ja sydämeni särkyi. Tuo ihmissuhde jätti minuun vahvan pelon siitä, etten uskaltanut pitkään aikaan heittäytyä tai luottaa yhteenkään mieheen. Siispä ns. normaali ihmissuhteen alku, jossa molemmat kiinnostuvat toisista ja haluavat olla vain toistensa kanssa ilman turhaa säätöä tai epävarmuutta, on ollut minulle kaunis illuusio, johon olen halunnut uskoa, mutta johon on ollut vaikea uskoa. Olen myös nähnyt ympärillä paljon pettämistä ja valehtelua, joka on omalta osaltaan vaikuttanut kykyyni uskoa parisuhteisiin.

Nyt kun luotan jälleen ja olen parisuhteessa, jossa luotan toiseen ja jopa siihen, ettei hän kyllästy minuun muutamassa kuukaudessa, olen miettinyt, miten ihmeessä onnistuin? Kuinka voin olla nyt tässä pisteessä, kun vielä puolisen vuotta sitten olin äärettömän ahdistunut, jos joku yritti voittaa luottamukseni? Kyllä tämänkin suhteen alussa pelkäsin ja kuten alussa mainitsen, mietin erilaisia skenaarioita ja puhuin niistä toiselle ääneen. Luottamuksen rakentaminen vaatii tiettyjä elementtejä, joista yksi tärkeimmistä on ainakin omalla kohdalla avoin kommunikointi. Jos ja kun saan toisesta irti, luottamukseni vahvistuu. Kaikista turvallisinta on, kun toinen puhuu ilman, että joudun lypsämään toiselta vastauksia. Kyllä edelleen välillä mielessäni käy, mitä jos kaikki on liian hyvää ollakseen totta ja lopulta tämäkin juttu päättyy siihen, että jotain ikävää tapahtuu? Noissa hetkissä kuitenkin tiedostan kyseessä olevan tunnelukkoni, joka puskee toisinaan pintaan, mutta se ei ole totuus. Vaikka olen ihminen, joka elää vahvasti tunteella, olen opetellut tiedostamaan sen, ettei tunteisiin ole aina luottaminen. Joissain tilanteissa vanha ikävä kokemus saattaa nostaa pintaan tunnereaktion, jolla ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Tämän kun oppii tiedostamaan, on myös helpompi luottaa uuteen ihmiseen ja antaa toiselle mahdollisuus rakentaa luottamus ykkösestä sataan.

Uskon tässä luottamus asiassa pitkälti siihen, että kaltaiseni ihminen tarvitsee rinnalle henkilön, joka luo turvallisuuden tunnetta, eikä päinvastoin kasvata turvattomuutta. On monen asian summa, että kohdalle osuu tällainen ihminen, mutta ilmeisesti se on kuitenkin mahdollista. Toki joskus luottamusongelmat voivat olla niin pahoja esimerkiksi petetyksi tulemisen jälkeen, ettei kumppanilla tai hänen luotettavuudella ole mitään tekemistä sen kanssa, kykeneekö luottamaan vai ei. Tällaisessa tapauksessa asiaa on syytä käsitellä terapiassa, joka antaa työkaluja luottamuspulaan. Omalla kohdalla pelot eivät ole tosiaan liittyneet pettämiseen, vaan ennemmin ihmissuhteen kantavuuteen ja siihen, mitä jos kaikki yhtäkkiä romuttuu ja sydämeni taas särkyy? Tässä iässä sitä toivoo niin paljon, että ihmissuhteet kestäisivät ja sellainen haahuilu olisi elettyä elämää.

Jokainen ihmissuhde on riski. Koskaan emme voi nähdä tulevaan tai tietää, mitä tulee tapahtumaan. Elämä on arvaamatonta ja sitä rataa. Riski on kuitenkin otettava, jos haluaa saada jotain. Mietinkin aina välillä, mitä jos en olisi uskaltanut tai olisin antanut vanhojen pelkojen ottaa minusta vallan? Elämä olisi varmasti hyvää, mutta nyt se on vieläkin parempaa. Kun rohkenin, sain rinnalleni ihanan ihmisen, joka on voittanut luottamukseni ja jota rakastan. Onhan se hieno juttu, kun miettii lähtökohtia vielä jokin aika sitten. Antaa kieltämättä itsellekin uskoa siihen, etteivät vanhat ikävät kokemukset ole koskaan este uuden hyvän rakentamiselle.

Päivän tiivistettynä ajatuksena, uskaltakaa kohdata pelkonne ja ottakaa riskejä. Oli kyseessä sitten mikä tahansa elämän osa-alue, pelot kannattaa käsitellä, jotta pääsee eteenpäin ja sen myötä elämässä aukeaa uusia ovia. ❤️