Muutama ajatus läheisriippuvuudesta

Kun taannoin eräs teistä lukijoista kommentoi tekstiini kysyvästi olenko koskaan miettinyt, mahdanko olla läheisriippuvainen, oli ensimmäinen reaktioni suorastaan hämmentynyt. En ole nimittäin milloinkaan ajatellut että sellainen kuva tekstieni välityksellä tulisi, saatikka uskonut siitä kärsiväni – oikeastaan päinvastoin. Itselleni läheisriippuvainen ihminen on aina ollut muihin takertuva, epävarma, yksin olemista pelkäävä ja jopa hieman paniikinomainen sen suhteen, mitä jos ympärillä olevat ihmiset hylkäävät? Minä kun tosiaan olen aivan päinvastainen eli itsenäinen, hienosti itsekseen pärjäävä ja suorastaan inhoan takertumista. Perehdyttyäni aiheeseen lisää, oivalsin ettei läheisriippuvuus ole niin yksiselitteistä, eli siitä eivät kärsi pelkästään ne muihin tarrautuvat, vaan jopa hyvin itsenäinen henkilö voi olla läheisriippuvainen.

Se mitä aihetta nyt olen tosiaan tutkinut, päällimmäisenä mieleeni ovat jääneet seuraavat asiat läheisriippuvuuden ei ehkä niin selkeistä oireista:

  • Oma tunnetila on riippuvainen toisen tunnetilasta. Läheisriippuvainen myös syyllistää herkästi itseä toisen tunnetiloista ja on niiden suhteen tarkkaavainen.
  • Kun toinen tarvitsee sinua, siitä tuntee mielihyvää ja mikäli taas et koe olevasi ”tarpeellinen”, aiheuttaa se ahdistusta ja pelkoa hylätyksi tulemisesta.
  • Huonoa kohtelua sietää kerta toisensa jälkeen, koska ei koe itseään syvällä sisimmässä riittävän arvokkaaksi.Tässä kohdassa on mainittava ihmissuhteet, joissa rakkautta haetaan ihmisiltä, jotka eivät sitä pysty koskaan antamaan.
  • Virheiden pelkääminen ja negatiivisten tunteiden itseltä kieltäminen on hyvin tyypillistä. Negatiivinen reaktio saattaa aiheuttaa jopa syyllisyyden tunteita, sillä itseltään vaatii ”täydellistä” käytöstä.
  • Uhrautuminen, toisen etusijalle asettaminen ja omista tarpeista luopuminen silloin kun niitä tulisi vaalia. Toisen tarpeet menevät siis poikkeuksetta omien edelle.
  • Hylätyksi tulemisen pelko ja täten joissain tapauksissa myös huonon ihmissuhteen pitkittäminen. Tällä tavoin pitkitetään tuskallisia tunteita ja ikään kuin elvytetään mahdotonta tai jo kuollutta.

Sitten on toki ne tunnetummat oireet, kuten ripustautuminen, pakonomainen tarve vahtia muiden menoja ja olla tietoinen läheistensä tekemisistä, jatkuva miellyttäminen, yksin jäämisen pelko ja kynnysmattona oleminen. Osa siis hyvin selkeästi nähtävissä, mutta osa aikalailla sellaisia, jotka saattaisi mieltää vallan muuksi kuin läheisriippuvuudeksi.

Kun tutkin asiaa taannoin, en tehnyt sitä siksi että haluaisin päästä diagnosoimaan jotain itsessäni, vaan puhtaasta mielenkiinnosta. Usein se että asioille löytyy selitykset, helpottaa omaa elämää ja näiden ”ongelmien” työstämistä. Lukiessani aiheesta enemmän, tulin yhä tietoisemmaksi siitä, kuinka minulla on selkeästi näitä läheisriippuvuuden piirteitä. Ei takertumista tai mustasukkaista käytöstä, vaan toisen tunnetilojen jatkuvaa tarkastelua, havainnointia ja johtopäätösten tekemistä, hylkäämisen pelkoa, vaativuutta mitä tulee huomioon ottamiseen ja rakastetuksi tulemiseen, venymistä niiden omien rajojen yli mikäli toisesta paljon välitän ja monesti olen myös pitkittänyt ihmissuhteen päättämistä, sillä olen pelännyt niin paljon menettämistä. Nuorempana olin myös hyvin epävarma itsestäni ja omista tarpeista, enkä osannut vaatia tai edes arvottaa niitä tärkeiksi. Nykyään tunnistan kyllä rajani ja olen myös vaativa sen suhteen, miten annan itseäni kohdeltavan, mutta jälleen kerran – joidenkin ihmisten kanssa rajani saattavat olla häilyvät. Mikäli pidän toisesta riittävästi, saatan unohtaa itseni ja keskittyä täysin toiseen tai siihen, miten kaiken jo rikki menneen saisi vielä korjattua. Saatan jopa itse pyytää anteeksi vaikka en olisi mihinkään syyllinen tai loppupeleissä syyllistää itseäni vaikka en olisi todellakaan syyllinen.

Näitä ynnätessäni yhteen oivalsin, että jollakin tasolla tosiaan läheisriippuvainen olen ja sen itselleen myöntäminen ei enää edes tunnu pahalta, saatikka hävetä minua. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja jokaisella meillä on traumamme, jotka vaikuttavat paljon siihen, millaisia tänä päivänä olemme. Kun asioita tiedostaa ja opettelee hyväksymään, on niiden työstäminen helpompaa. Esimerkiksi läheisriippuvuutta en ole koskaan osannut omalle kohdalle ajatella, vaikka paljon myös terapiassa haettiin syitä hylätyksi tulemisen pelkoon tai niiden omien rajojen laiminlyöntiin. Toisaalta ehkä terapeutin tarkoitus ei ole diagnosoida, vaan ennemminkin käsitellä aiheita ihmisläheisemmästä näkökulmasta käytännön tasolla? No joka tapauksessa tieto ei aina lisää tuskaa, vaan toisinaan tuo kummasti myös helpotusta. Kun asioita tiedostaa, omaan käytökseen on huomattavasti enemmän mahdollisuus vaikuttaa eikä sitä toimi aivan päättömästi laput silmillä. Tai itse ainakin arvostan sitä jos osataan tarttua niihin omiin ”ongelmiin” ja lähteä niitä työstämään. Omalla kohdalla on pakko sanoa että sen jälkeen kun uskaltauduin katsomaan itseäni peilistä ja myöntämään itselleni asioita, on kehitys itsensä kanssa ollut nousujohteinen. Toki edelleen tulee tilanteita, joissa ajaudun tiettyihin vanhoihin kaavoihin ja itken jälkikäteen, miksi näin, mutta se on osa prosessia. En tiedä siitä valmiiksi tulemisesta – tapahtuuko sitä koskaan, mutta ainakin siihen pyrin.

Tässä kohtaa en osaa teille enempää aiheesta jakaa. Periaatteessa jokainen jo mainitsemani toimintamalli oli itselleni itsessä tuttu eikä siinä mielessä tullut yllätyksiä, mutta nyt tälle kokonaisuudelle vaan löytyi selittävä termi. Sanana tuo läheisriippuvuus kuulostaa aika pelottavalta, että ymmärrän jos tuon ääneen myöntäminen voi olla monelle hankalaa… Itsekin alkuun jopa hieman kavahdin ja rehellisyyden nimissä kielsin, ”enhän minä”. Nyt kuitenkin hyväksyn. Ja siis termejähän nuo vain loppupeleissä ovat. Tärkeintä on keskittyä niihin seikkoihin, joita voi työstää ja mikäli läheisriippuvuus häiritsee arkipäiväistä elämää, tulisi sitä ehdottomasti hoitaa!

Millaisia ajatuksia teillä herää aiheesta? Löysikö kukaan itsestään yllättäen piirteitä, jotka viittaisivat läheisriippuvuuteen tai tiedättekö jo kenties siitä kärsivänne?

Kuvat: Iines Aaltonen

Kommentit (5)
  1. Mielenkiintoista lukea pohdintojasi aiheesta, kiva kun tartuit siihen 🙂
    Kun aihetta tosiaan tutkii tarkemmin, avautuu sen moninaisuus ja miten eri tavalla se voi ilmentyä. Läheisriippuvuutta ei ole voinut itse itselleen aiheuttaa, niin kuin ylempi kommentoija sanoi, kehittyy se jo varhaislapsuudesta lähtien. Olen terapian alkutaipaleella ajatellut, että työstän läheisriippuvuuteni itsestäni pois. Mitä pidemmälle olen edennyt prosessissani, sitä nöyremmäksi se vetää ja ymmärtää, että voin oppia elämään läheisriippuvuuteni kanssa ja toimia toisin monessa kohtaa, mutta en tule siitä koskaan täysin ”pääsemään eroon”.

    Voin niin sympata sua tuossa, miten sitä harmittaa jos huomaa tehneensä jonkun jutun vanhan kaavan mukaan. Mun tän vuoden teema on ollut olla siinä kohtaa itselle armollinen ja vain havannoida, että nyt tällä kertaa toimin näin ja tästä taas jatkan eteenpäin. Jännä huomata, miten tietyt ihmiset aiheuttavat vieläkin aika voimakkaasti mussa sellaisen olotilan, että alan toimia vanhan kaavan mukaan. Siinä on selkeästi itsellä tarkastelun paikka itsessä, että mitä nää ihmiset tuo mussa esiin.

  2. Aivan timanttisia julkaisuja on tullut taas useampi, mutta tähän halusin kommentoida. Tuo on ilmeisesti aina sidoksissa siihen kiintymyssuhteeseen joka on lapsuudessa on muodostunut? Eli joko takertuva tai välttelevä kiintyminen? Itse olen myös kiintynyt parisuhteissa takertuvasti ja kaiken tuon tunnistan myös itsessäni parisuhteessa. Samanlaista ilmenee muissa elämän vuorovaikutussuhteissa vain harvoin, mutta parisuhde on niin intiimi ja läheinen. En meinaa välillä itseäni siitä tominnasta tunnistaa. Nyt olen ollut vuoden yksin ja miettinyt kaikkia näitä asioita ja se on tehnyt kyllä todella hyvää. Kiintymyssuhteita on mahdollista ajan kanssa muokata turvallisiksi ja siihen yritänkin nyt pyrkiä. Mahdollisesti vielä terapian avulla. Saa nähdä millainen seuraava parisuhteeni on, miten itse siinä toimin ja miten reagoin seuraavan kumppanin toimintaa? Vaikka tiedostan asiat, osaanko toimia toisin? Tuntuu että ainakin aiemmassa parisuhteessani toimin noin ns. automaattisesti. Mutta silloin en tiedostanut asioita. Rajoista on hyvä ja tärkeä pitää kiinni ja niitä asettaa. Muissakin ihmissuhteissa olen ollut liian kiltti ja kynnysmatto usein ja yritän siinäkin muuttaa omaa käytöstä pikkuhiljaa.Myös aiemmassa parisuhteessani exäni oli hyvin vetäytyvä ristiriitatilanteissa ja se sai minut yleensä todella ahdistuneeksi, epävarmaksi ja takertuvaksi. Todella ajatuksia herättävä kirjoitus jälleen kerran!

    1. Kiitos, onpa mukava kuulla! Oma kiintymyssuhdemallini on ristiriitainen, mutta joitain piirteitä siinä on kyllä myös takertuvasta, vaikka en itseäni tosiaan edelleenkään myönnä takertuvaksi henkilöksi. Toisaalta kun muistelen nuoruuteni ihmissuhteita, kärsin samanlaisista peloista ennen kuin menimme yhteen eksäni kanssa. Tuon suhteen aikana en pelännyt mitään, sillä luottamus toiseen oli niin vahva. Samat pelot ovat kuitenkin palanneet eron jälkeen ja huomaan että tarvitsen ikään kuin varmuuden jotta voin luottaa johonkin täysillä. Tähän voi tietenkin vaikuttaa moni asia, kuten vaikka kokemukseni ja lapsuuteni. Sellainen turvattomuus nousee lapsuudesta pintaan näin aikuisiällä mikäli esimerkiksi havaitsen vastapuolessa tietynlaisia asioita, jotka puoltavat sitä turvattomuutta. Ehkä hieman hankalasti selitetty, mutta toivottavasti sait ajatuksestani kiinni!

      Kiintymyssuhdemalliaan on tosiaan mahdollisuus muokata, mikä on tietenkin lohdullista! Itsellänikin on samoja kokemuksia etten aikaisemmassa suhteessa toiminut muutoin kuin automaatiolla, eli en miettinyt näitä asioita ollenkaan. Uskonkin että seuraavaan suhteeseen olen huomattavasti valmiimpi – tai näin ainakin toivon.

      ”Myös aiemmassa parisuhteessani exäni oli hyvin vetäytyvä ristiriitatilanteissa ja se sai minut yleensä todella ahdistuneeksi, epävarmaksi ja takertuvaksi.” Ja tämä. Minulla on aivan samanlaisia kokemuksia! Huomaankin että jos toinen vetäytyy eikä suostu selvittämään asioita ristiriitatilanteissa, on se minulle kaikista pahin. Tiedottomaan tilaan jättäminen nostaa pintaan hylkäämiskokemuksen ja aiheuttaa ikään kuin jonkinlaisen paniikin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *