Naisen piilotettu viha

Päädyin muutama viikko sitten täysin sattumalta kuuntelemaan Yle Areenan podcastia nimeltä Naisen kosto. Aluksi kuuntelin yhden jakson, sitten toisen ja kolmannen. Lopulta olin kuunnellut podcasteja useita ja vaikuttunut niistä suuresti. Lainatakseni podcastin kuvausta:

”Naisen kosto yhdistelee komediaa ja asiantuntijanäkemystä yhteiskuntamme suuresta tabusta: naisen aggressiosta. Sarjan sankaritar Saila (Pirjo Heikkilä) tekee totaalisen elämänmuutoksen: hän hylkää lammasmaisen kiltteyden, alkaa tutkia omaa aggressiotaan sekä ennen kaikkea – hän alkaa tasoittaa tilejä. Karma is a bitch. Ja niin on Sailakin”.

Kuten tiedämme, naisen viha on edelleen monelle vaikea asia käsitellä, sillä naiset noin yleisesti kasvatetaan piilottamaan ja tukahduttamaan tunteensa. On tärkeää olla ”kiltti tyttö” ja mieluummin vaieta kuin avata suunsa, jolloin tulee paremmin hyväksytyksi. Huutava ja vihainen nainen on edelleen monelle järkytys ja vihaista käytöstä naiselta saatetaan paheksua. Sen sijaan vihainen käytös mieheltä on normaalimpaa ja hyväksyttävämpää. Onhan yhteiskunnassamme totuttu siihen, että miehet dominoivat ja he ovat niitä, jotka määräävät kaapin paikan.

Aihe on mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Olenhan aina ollut temperamenttinen persoona ja monella tapaa myös vahva nainen, vaikka herkkä olenkin. Olen uskaltanut sanoa mielipiteeni ääneen ja toisaalta sen seurauksena ollut lukuisat kerrat myös ongelmissa. Kamppailin luonteeni kanssa todella pitkään ja erityisesti ennen terapiaa koin hyvin usein huonommuutta siitä, etten pystynyt aina hallitsemaan tunteitani. Miksi minä vihastun, miksi koen tärkeäksi sanoa esimerkiksi totuuden ääneen, kun muut ovat hiljaa?

Huonommuuden tunne ja huono omatunto siitä, jos ilmaisen myös negatiiviseksi miellettäviä tunteitani, on lähtöisin todella pitkältä ja siihen on vaikuttanut moni asia. Yksi suurimmista tekijöistä on varmasti ollut se, että olen saanut vihantunteiden ilmaisemisesta huonoa palautetta ja kuullut olevani vaikea, jos vihastun tai asetan rajoja. Olen aina poikennut sellaisesta perinteisestä naismuotista, enkä oikeastaan edes mieltänyt itseäni kovin feminiiniseksi. Tämä on aiheuttanut erityisesti joissain miehissä vastareaktioita, joiden taakse nykyään kykenen näkemään, mutta aikoinaan en kyennyt. Joidenkin miesten on vaikea kestää itsenäisiä ja vahvoja naisia, jotka eivät tosiaan vaan hymyile hiljaa hyväksyen, tapahtui mitä tapahtui. Naisellakin on oikeus ilmaista mielipide ja tunteensa, joka on edelleen joillekin punainen vaate. Jos mietitään ihmissuhdetta, jossa nainen ei tule kuulluksi, on luonnollista tuntea pahaa oloa, jolloin tuo paha olo todennäköisesti kanavoituu sijaistunteeksi, eli vihaksi. Voi olla, ettei nainen osaa sanoittaa tuntemuksiaan, tai ei mahdollisesti saa niille tilaa kumppaniltaan. Kukaan ei ole vihainen huvikseen, ilman syytä. Yleensä viha kätkee taakseen paljon ja mahdollisesti jopa vuosien ajalta. Kun tunteitaan riittävän kauan tukahduttaa, tulee vastaan piste, jossa pakka räjähtää käsiin ja se on täysin ymmärrettävää.

Viha on raskas tunne, mutta toisinaan sitä tarvitaan. Aina muutosta ei saada aikaan rakkaudella, vaan joskus täysin päinvastaisilla tunteilla. En esimerkiksi usko asioiden muuttuvan hyssyttelyllä, vaan usein päättäväisellä otteella, johon saattaa liittyä myös vihaa asiaa kohtaan, joka koetaan vääräksi. Kun puhutaan ihmisoikeuksista, on aggressio usein tunne, joka ajaa tärkeää asioita eteenpäin. Myös ihmissuhteissa riidat puhdistavat ilmaa, sillä tärkeät asiat nousevat esiin ja molemmat osapuolet päästävät tunteensa ulos niin hyvässä kuin pahassa. Tämän seurauksena ihmissuhde saattaa muuttua myös paremmaksi, mikäli tunteiden purkauksen jälkeen kyetään niiden rakentavaan käsittelyyn.

Toisaalta kuten sanoin, jatkuva vihaisuuden tunteen kanssa eläminen on raskasta, enkä ainakaan itse enää halua elää ollen pohjimmiltaan turhautunut ja onneton. Menin terapian jälkeen pitkäksi aikaa jopa täysin päinvastaiseen moodiin, eli koin vain surua ja lamaantumista siinä kohtaa, kun olisin voinut olla aiheesta vihainen. Kyse ei ollut niinkään tunteiden tukahduttamisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, etten enää jaksanut olla vihainen – halusin ymmärtää ja olla kiva, ehkä jopa liikaakin. Vasta viimeisen puolen vuoden sisään erityisesti erään ihmissuhteen kautta ymmärsin, ettei minun tarvitse olla jatkuvasti mukava ja ymmärtäväinen, vaan myös minulla on oikeus tunteisiin, kuten pettymykseen ja suruun siitä, ettei ihmissuhde kantanut. Minun kuuluu huomioida myös omat tunteet ja antaa niille tilaa, eikä ainoastaan osoittaa toiselle, miten hyvin häntä ymmärrän, kun samaan aikaan tunnen kipua. Olikin ehkä jokseenkin haastavaa löytää ne aidot tunteet sisältäni sen sijaan, että tuntisin vain ymmärrystä toista kohtaan. Ja siis edelleen koen, etten ole vihantunteen kanssa täysin sinut. Vaikka vihastumisen tavallaan itselleni sallin ja sitä itsessä sekä muissa ymmärrän, jotenkin se näyttäytyy minulle pelottavassa ja negatiivisessa valossa. Ehkä se muistuttaa myös kokemastani ahdistavasta painolastista sisällä ja huonommuuden tunteesta, etten ole sellainen kuin minun odotetaan olevan?

Toivoisin että tulevaisuudessa naisen vihaisuutta käsiteltäisiin enemmän ja sitä normalisoitaisiin. Olemme kuitenkin kaikki ihmisiä sukupuolesta riippumatta. Enkä edelleen ymmärrä, miten olisi mahdollista, ettei naisilla ole samaa määrää erilaisia tunteita kuin miehillä? Eli kyllä me tunnetaan samalla tavalla, mutta kyse on sukupuolirooleista, joihin meitä on lapsesta saakka kasvatettu. Naiset ovat tottuneempia tukahduttamaan tunteitaan kuin miehet. Ehkä tulevaisuudessa, kun sukupuoliroolitus tulee muutenkin vähentymään, myös tässä asiassa aletaan puhumaan persoonista sen sijaan, että lajitellaan jonkin sukupuolen edustajaksi ja kasvatetaan sen mukaan? Tätä ainakin toivon, sillä jokaisella tulee olla oikeus vapaaseen tunteiden ilmaisemiseen sukupuolesta riippumatta.

Toisaalta haluan vielä tähän loppuun korostaa, etten tarkoita vapaalla tunteiden ilmaisulla sitä, että olisi normaalia riehua raivoissaan ja aiheuttaa ihmisille fyysistä tai henkistä kipua. En hyväksy missään määrin väkivaltaa – en henkistä tai fyysistä. Tosin ymmärrän toisaalta myös ihmisiä, joiden sisällä on raivoa. Raivo johtuu aina jostain tukahdutetusta ja mikäli asioita sen takaa ei työstä, tuskin pystyy raivoaan hallitsemaan.

Millaisia ajatuksia naisen vihaisuus teissä herättää?

Kommentit (2)
  1. Olipa todella hyvä ja kattava kirjoitus naisen vihasta. Sulla on mieletön taito pohtia ja analysoida aiheita. Se näyttää vain paranevan vuosi vuodelta.

    Olen ajatellut, että viha on usein sekundääritunne, jonka takana on tunteita, jotka voivat olla ihmisen mielessä kiellettyjä tuntea. Omalla kohdalla olen myös huomannut, että suru on usein vihaisuuden takana. Surun takana voi olla vielä vaikka ulkopuolisuuden tai avuttomuuden tunne. Se on jännä, ettei vihaisuuden taakse välttämättä edes ymmärrä kurkistaa, jos on kieltänyt itseltään tunteita. Ja näille kieltämisille voi itse olla hyvinkin sokea, ellei ala työstää asioita. Olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole lapsena ollut lupaa olla surullinen. Silloin sen aikuisena alitajuisesti kieltää itseltään ja suru kanavoituu toiseen muotoon.
    Sitten jos siihen päälle alkaa nuoresta kertomaan itselleen tarinaa, että olen ”aina iloinen ja reipas” niin surullisuuden näyttäminen tuntuu mahdottomalta. Ja tuon tarinan ymmärtää hyvin, koska lapsi alkaa huomaamaan, milloin hän on hyväksytty (iloisena ja reippaana). Surun näyttäminen on siis uhka ja silloin voi joutua hylätyksi (näin alitajunta ”suojelee meitä”).

    Olen myös huomannut, että itsensä kanssa saa tehdä paljon tunteiden työstöä, että niitä pystyy ilmaisemaan myös muille. Olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn useimmiten ilmaisemaan muille omat rajat ja miltä minusta tuntuu. Se on ihan mieletön voimavara! Ja samalla voi myös havannoida ympäristöä, miten vaikeaa se itse kullekin on. Ja mitä kaikkia tunteita ihmiset projisoi toisiin vain sen takia kun eivät pysty ilmaisemaan, miltä oikeasti tuntuu. Tämä on todella mielenkiintoinen aihe!

    Viime kommenttiin viitaten, minulle saa laittaa ihan koska vain mailia <3

    1. Kiitos paljon Riikka ja kuin myös.☺️ Hienoja ajatuksia jälleen! Ja olen tosiaan täysin samaa mieltä, että vihan taakse on piilotettuna usein surua ja kenties pettymystäkin. Aikaisemmin, kun en kunnolla ymmärtänyt tunteitani, olin usein vihainen, vaikka minuun sattui. Viha oli sijaistunne äärettömälle surulle ja osittain nimenomaan se tunne, jota olin tottunut kotioloissakin näkemään. Kun joku oli surullinen, sen sijaan että olisi vastattu lempeästi, vastattiin torumalla. Toivon mukaan nämä käytösmallit alkavat pikkuhiljaa murtumaan, kun meidän sukupolvi käsittelee tunteitaan.❤️

      Samaa pyrin itse tekemään, vaikka kieltämättä välillä edelleen tulee eteen tilanteita, joissa olen hukassa itseni ja tunteideni kanssa. Onneksi kuitenkin jatkuvasti vähemmän ja toisaalta myös sen ilmaiseminen, ettei nyt oikein tiedä mitä tuntea tai sanoa, on hyväksyttävää. Aina ei tarvitse olla vastauksia kaikkeen. Omien rajojen asettaminen on myös äärimmäisen tärkeää.

      Ja pistän mieleeni tämän.☺️☺️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *