Tänään on luvassa pitkästä aikaa hieman syvällisempää tekstiä, nimittäin pohdintaa rakkaudesta ja siitä, mitä se minulle merkitsee. Kuten otsikko kertoo, pidän rakkautta valintana – päätöksenä olla toisen kanssa (jos nyt puhutaan monogaamisesta suhteesta) ja vaalia yhteisiä pelisääntöjä/arvoja. Toki rakkaus on myös vahva tunne, halu olla toisen kanssa ja sitoutua toiseen monin eri tavoin, mutta ennen kaikkea kyse on valinnasta. Vaikka olenkin tunneihminen ja välillä toimin hyvin pitkälti tunteiden pohjalta, rakkauden suhteen olen ymmärtänyt kyseessä olevan jotain paljon syvempää ja laaja-alaisempaa. Rakkautta on se, että toisen valitsee virheistä huolimatta ja myös niinä huonoina päivinä, kun fiilis ei ole parhain. Elämä ei ole jatkuvaa juhlaa, eikä kaikki mene kuten elokuvissa. Tulee erilaisia ajanjaksoja, vaiheita ja tilanteita, joissa parisuhdetta punnitaan. Jos suhde on vahvalla pohjalla, rakkautta riittää ja molemmilla yhtä suuri tahtotila olla yhdessä. Kaikesta selviää, tai näin minä nykyään uskon.

Ennen nykyistä parisuhdetta en oikeastaan enää kunnolla jaksanut uskoa pitkiin, ns. lopun elämän parisuhteisiin, tai vähintään kyseenalaistin ne. Tähän vaikuttaa pitkälti se, mitä olen kokenut omassa elämässä ja nähnyt ympärilläni. Nykyelämä on niin hektistä ja tuo hektisyys näkyy myös ihmissuhteissa. Ei jakseta sitoutua pitkäjänteisesti ja ensimmäisten ongelmien tullessa eteen jo tapailuvaiheessa, on ”helpompi” vaihtaa seuraavaan kuin yrittää korjata tilanne. Mielestäni tämä ilmiö näkyi hyvin pitkälti jo deittailussa, jota ehdin minäkin hieman harrastaa. Eikä siinä, onhan itselläkin omia traumoja liittyen parisuhteeseen ja ne aktivoituvat edelleen välillä. Ymmärrän siis hyvin, että joku toinen saattaa pelätä sitoutua tai antautua jollekin ihmiselle ns. kokonaan. Rakkaus on pelottavaa, sillä sen edessä ollaan niin alastomia. Parhaimmillaan rakkaus antaa ylenpalttisesti, mutta pahimmillaan se satuttaa. Mitään ei kuitenkaan elämässä saa, ellei uskalla heittäytyä ja luopua kontrollista.

Rakastuminen on pitkälti tunnepohjainen juttu. Se tapahtuu joko nopeasti tai pikkuhiljaa – tilanteesta ja ihmisestä riippuen. Rakastuminen on ihanaa, mutta rakastaminen ja rakkaus vielä ihanampaa. Rakkaus on valinta, johon sitoudutaan ja parhaimmillaan se kestää hamaan loppuun saakka. Toisaalta en sano, etteikö ihmissuhde voi olla onnistunut, vaikka se päättyisi aikaisemmin. Elämään mahtuu useampi rakkaus ja vaikka eron hetkellä tuntuu, ettei enää koskaan kykene rakastamaan, kyllä sitä kykenee. Henkilökohtaisesti koen rakkaudessa parhaaksi mm. turvallisuudentunteen (syntyy hyväksynnästä ja siitä, kun toinen on rinnalla, oli tilanne mikä tahansa), positiivisen energian/optimistisen elämänasenteen, jota rakkaus tukee, yhteenkuuluvuuden tunteen ja sen tuoman vahvuuden, sekä asioiden jakamisen toisen kanssa. Kun toisen kanssa nauttii olla, toisen kanssa haluaa myös jakaa mahdollisimman paljon. Huonona puolena taas sanoisin menettämisen pelon, josta itsekin välillä kärsin. Kun on saanut jotain niin hyvää, ei voi olla toisinaan miettimättä, mitä jos kaiken menettää? Itselle on ollut työn takana luottaa siihen, että parisuhde voi oikeasti kantaa pitkälle ilman, että se tarkoittaa automaattisesti suhteen kuolemista ajan kanssa ja ns. kuivumista kasaan. Tämän pelon voittamisessa minua on auttanut kumppanini, joka on sitä mieltä, ettei niin tarvitse käydä. Fiilikset menevät ja tulevat, mutta rakkaus on ja pysyy, mikäli tahtotila löytyy ja sehän löytyy. Tässä onkin oma työsarkani tulevaan – uskoa ja luottaa siihen, että rakkaus riittää ja se voi kestää. Jokaisella meistä on joitain kolhuja rakkaudessa, mutta ne ovat osa menneisyyttä ja siksi niiden pohjalta ei pitäisi rakentaa tulevaa.

Rakkaudessa on turvallista näyttää kaikki tunteet, eikä pelkästään ne positiiviseksi miellettävät. Itsehän inhoan tunteiden luokittelua hyviin ja huonoihin, sillä kaikki tunteet ovat osa elämää ja niiden tulisi olla sallittuja. Myös tässä mielessä rakkaus on päätös, ettei se horju tunnekuohuista tai siitä, jos välillä jokin painaa mieltä vaikuttaen yleiseen fiilikseen. Kun on päättänyt rakastaa ja olla toisen kanssa, se ei kaadu välillisesti huonoihin ajanjaksoihin, vaan päinvastoin, suhde voi parhaimmillaan jopa kasvaa vastoinkäymisten myötä. Olen miettinyt paljon myös vakavaa sitoutumista, eli kihlautumista ja naimisiin menoa, sillä ne ovat haaveissa. Ajattelen, että naimisiinmeno ikään kuin sinetöi suhteen, vaikka samaan aikaan en pidä sitä hyvän ja pitkän suhteen edellytyksenä. Olisikin mielenkiintoista kuulla, miten te naimisissa olevat koette, onko naimisiinmeno vaikuttanut suhteeseen jollain tapaa? Tehnyt siitä kenties vieläkin vahvemman ja yhdistänyt? 🙂

Mielenkiintoista on myös se, miten ihminen valitsee kumppaninsa ja rakkaudenkohteen. Tätäkin olen monesti miettinyt, miten paljon kohtaamisia elämän aikana eteen tulee ja vain pieni murto-osa niistä johtaa rakastumiseen ja syvempään ihmissuhteeseen. Uskon että rakastuminen, ja ylipäänsä suhteeseen päätyminen vaativat aika monta palapelin palaa, jotka osuvat yksiin. Ajoitus on tärkeässä roolissa, samoin molempien elämäntilanne. Liian usein on tilanteita, joissa toinen haluaa enemmän kuin toinen, tai toinen ei ole valmis suhteeseen. En myöskään sano, etteikö tunteella olisi tässä kohtaa merkitystä, sillä onhan sillä suuri merkitys. Kun kohtaa uuden ihmisen, on tunne päällimäisenä läsnä. Hyvä fiilis toisesta vie hommaa eteenpäin ja parhaimmillaan se johtaa rakastumiseen ja siitä valintaan rakastaa, luoda yhteistä tulevaisuutta ja kiinnittyä toiseen päivä päivältä tiukemmin.

Tällaisia ajatuksia minulla rakkaudesta. Heräsikö ajatuksia aiheesta? ❤️