Kävin eilen ystäväni kanssa lenkillä Töölönlahdella. Oli mukava keskustella molempien tämänhetkisistä fiiliksistä ja jakaa ajatuksia, sillä olemme molemmat yksin asuvia ja täten ymmärrämme toisiamme tilanteessa aivan erityisen hyvin. Viikon takaisesta on noustu aika paljon ja fiilikseni on ihmeen hyvä! Olen miettinyt reaktiotani tilanteeseen ja erityisesti sitä, miksi pintaan nousi niin vahvasti yksinäisyyden tunne ja ahdistus siitä, kuinka joudun mahdollisesti tulevaisuudessa viettämään niin paljon aikaa itsekseen. Ymmärrän jos näin kokee sellainen henkilö, joka muutenkin välttelee yksinoloa, mutta itsehän olen tosiaan täysin päinvastainen.

Kaikilla meistä on mörkömme. Ongelmat, joita kenties paetaan kunnes ne on pakko kohdata. Uskon siihen, ettei mitään elämässä voi pakoilla loputtomiin tai siirtää huomiseen. Aina tulee lopulta se piste, kun jokin tilanne, asia tai toinen ihminen laukaisee meissä tarpeen selvittää asiat itsemme kanssa. Minä olen nyt tuossa pisteessä. Tilanteessa, jossa haluan eheytyä tällä tietyllä elämän osa-alueella, voidakseni luoda tulevaisuudessa ihmissuhteita avoimin mielin. En halua pelätä, ahdistua tai kokea itseäni outolinnuksi.

Tiedostan, miten pelko on luontainen suojamekanismi suojella itseä satutetuksi tulemiselta ja pelko pohjautuu pitkälti aikaisemmin kokemaamme muistijälkeen. Välillä me vaan toimitaan omien traumojen pohjalta ja sokealla toiminnalla toisinaan myös satutetaan kanssaihmisiä. Uskon, että mikäli ihmiset opettelisivat enemmän ymmärtämään itseä ja tunteitaan sekä olisivat toisilleen rehellisiä, olisi kipua keskuudessamme vähemmän. Nyt jos koskaan on muuten äärettömän hyvä sauma käydä tällaisia asioita läpi itsensä kanssa, sillä uusia ihmissuhteita tuskin tulee karanteenin aikana syntymään. Jos teillä on siis suositella jotain kirjallisuutta (mieluiten äänikirjoja) liittyen ihmissuhteisiin ja pelkoihin niissä, otan vinkkejä vastaan enemmän kuin mielelläni.

Moni on sanonut, kuinka näyttää karanteenissa päivästä toiseen aika kauhealta, eikä kotona jaksa panostaa ulkonäköön. Myönnän, etten itsekään juurikaan ole jaksanut, mutta nyt olen päättänyt tsempata, sillä pienillä asioilla on nyt vaikutusta mielialaan! Naamiot onkin kaivettu esiin, samoin kasvojen mikroneulausrulla. Eilen värjäsin kulmakarvat ja ripset. Tänään selailin hieman kauneushoitojen tarjontaa – josko vihdoin keväällä pääsisin sinne mikroneulaukseen saakka? Nyt jos koskaan olisi loistava sauma tukea pienyrittäjää. Mikroneulaus on siis ollut to do -listallani ties kuinka kauan, sillä en käy kasvohoidoissa. Olisikin kiva hoitaa ihoa ennaltaehkäisevästi pintaa syvemmältä ja löytää siihen joku hoitomuoto, jota suosisi säännöllisesti 3-4 kertaa vuodessa. En usko että satunnainen mikroneulaus enää ikäiselläni toimii, vaan sitä tulee ottaa sarjahoitona jatkuvammin.

On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka ihmisistä paljastuu uudenlaisia piirteitä tällaisen hieman poikkeavan tilanteen äärellä. Tämä kriisitilanne saattaa myös lähentää joitain ihmissuhteita, jotka ovat muutoin olleet jo pitkään etäisiä tai joiden suhteen on saattanut kokea olonsa turhautuneeksi. Olen henkilökohtaisesti havainnut tällaista ja on ollut positiivista huomata, että se halu lähentyä on lähtenyt tämän toisen osapuolen toimesta ihmissuhteessa, jonka suhteen olen jo ajat sitten luovuttanut ja hyväksynyt, ettei suhteelle ole mitään tehtävissä. Ehkä tässä kriisissä on siis jotain hyvää, joka saa meidät sopimaan turhat riidat ja lähentymään uudestaan niiden ihmisten kanssa, joiden merkityksen tajuaa vasta nyt?

Näin kevään korvilla huomaan motivoituvani taas erityisen paljon treenaamisesta, jonka vuoksi tekisi mieli aloittaa jonkinlainen tiukempi treenijakso näin kesää kohden. Nyt jos koskaan olisi enemmän aikaa keskittyä treeneihin ja panostaa ruokavalioon. En ole pariin viikkoon syönyt muuta kuin kotona valmistettua ruokaa ja pyrkinyt pitämään sen mahdollisimman terveellisenä. Haaste, joka tässä kotona oleilussa kuitenkin on, on jääkaapilla ravaaminen ihan vaan huvin vuoksi. Jatkuvasti tekee mieli napostella ja sitä tekee jopa ikään kuin huomaamatta, enkä ilmeisemmin ole ainut? Kulutus ei myöskään ole samaa luokkaa, sillä askelia ei kerry, joten olo kropassa on ollut pitkien istuttujen päivien jälkeen välillä aika tukkoinen. Huomisesta lähtien tavoitteeni onkin tehdä pieniä kierroksia korttelin ympäri parin tunnin välein pitkin päivää, jolloin saan raikasta ilmaa ja happea. Uskon nimittäin, että tällaisella pienellä aktiivisuudella voi lisätä tehokkuutta ja vähentää väsymyksen tuomaa tarvetta napostella.

Olen miettinyt, että mikäli työtilanteeni tulisi syystä tai toisesta huonontumaan seuraavina kuukausina äärimmäisen paljon, voisin harkita meneväni töihin sairaalaan. Alkuun ajattelin, etten todellakaan (viime kerrasta aikaa melkein kymmenen vuotta), mutta toisaalta miksipä ei? Tilanne on muutenkin niin poikkeuksellinen, että eipä tässä kohtaa haittaisi olla töissä siellä etulinjassa ja tehdä jotain oikeasti hyödyllistä tilanteen eteen. Tosin sen jälkeen kukaan ystävistäni ei enää haluaisi käydä kanssani edes lenkillä, koska olisin kävelevä tartuntariski. 😀 Ja veikkaan, että mieliala laskisi aika roimasti, kun näkisi tilanteen nurjan puolen silmästä silmään ja jatkuvasti vain sairastuneita.

No joo. Tämä nyt on vaan tällainen ajatus, joka on pyörinyt mielessä viime päivinä. Toivottavasti tuohon ei tarvitse mennä, mutta pidän mahdollisuudet kuitenkin avoimina, mikäli työt loppuisivat. Juuri nyt tuntuisi äärimmäisen ahdistavalle jäädä työttömänä kotiin pyörimään.

Mites teidän viikonloppu on sujunut? Samaistutteko mihinkään ajatuksistani?