Kun ahdistuskohtaus iskee
Viime päivinä fiilikset ovat menneet ylös ja alas. Vaikka päällepäin olen ollut ihan hyvällä mielellä, olen samaan aikaan käynyt mielessäni läpi vakavia keskusteluja itseni kanssa ja pysähtynyt elämän äärelle eri tavalla kuin hetkeen. Tuo pysähtyminen puolestaan on saanut minut tuntemaan oloni levottomaksi ja tänään se sitten tosissaan iski – nimittäin suunnaton ahdistus. Rehellisesti sanottuna ahdistus ja pelko siitä, kuinka olen lopun elämää yksin, enkä ikinä tule löytämään ihmissuhdetta, jossa minun olisi turvallinen ja hyvä olla. Torjun kaikki, jotka vähänkään haluavat lähelle, vaikka samaan aikaan toivon, että joku tulisi ja ottaisi lähelle. Rakastaisi, pitäisi huolta ja olisi läsnä. Kunnioittaisi, pitäisi lähellään, eikä työntäisi pois.
Vaikka miten tiedostan, etten ole lopun elämää yksin ja tiedän, kuinka tulen vielä olemaan onnellinen kumppanuudesta jonkun upean tyypin kanssa, niin ahdistuksen hetkellä tunne on itselle todellinen. Nykyään kärsin ahdistuskohtauksista onneksi suhteellisen harvoin, ellei siihen ole olemassa jotain konkreettista selkeää syytä. Aina selkeää syytä ei kuitenkaan tarvita, vaan ahdistuksen voi laukaista oikeastaan mikä tahansa ulkopuoleltakin tuleva ärsyke, joka käynnistää pään sisäisen ajatuskehän. Toki tähän vaikuttaa yleinen fyysinen kunto tai se, miten on esimerkiksi syönyt ja nukkunut viime päivät. Huonot yöunet laukaisevat ahdistusta herkemmin ainakin omalla kohdalla ja silloin tuntuu kuin arjen supervoimat olisivat poissa.
Ja jos joku miettii, miten tuollainen ahdistuskohtaus ilmenee tai mistä sen tunnistaa, niin ainakin omalla kohdalla siihen liittyy huimausta, voimattomuuden tunnetta, pahoinvointia, itkuherkkyyttä ja tunnetta siitä, ettei ole ikään kuin läsnä tässä maailmassa. Toisilla voi olla myös hengenahdistusta ja kuolemanpelkoa. Minun ahdistuskohtaus iski tänään tavallisella kotimatkalla ja sitä tuskin huomasi kukaan muu, sillä en panikoinut muutoin kuin pääni sisällä. Olo oli heikko ja kuvotti. Kotiin tullessa äänitin pitkän ääniviestin ystävälleni ja purin siihen tuntemukseni. Tuon seurauksena olo oli rauhallisempi ja sitten iski se fyysinen uupumus – kuin olisi maratonin juossut. Toisaalta ns. esiaste on tainnut olla päällä jo ainakin eilisestä lähtien, sillä olen pyöritellyt mielessä kaikenlaista. Tai oikeastaan kyseenalaistanut sen, miksi olen ihmissuhteiden saralla niin haavoittuvainen ja miettinyt, olenko lopullisesti jotenkin ”pilalla”? Mielestäni yksi pahimmista tunteista maailmassa on se, kun tuntee jotain, mutta ei osaa selittää itselleen eikä muille selkeästi miksi. Toisaalta samaan aikaan tiedostan kyllä, miten juuri käsittelemättömät tunteet aiheuttavat ahdistusta ja näistä syntyy hallitsematonta pelkoa. Pitäisi vaan kyetä kohtaamaan kaikki pelkonsa, mutta ei se aina niin helppoa ole. Niin moni asia on helppo tiedostaa, mutta käytännössä asiat ovat monesti niin monimutkaisia.
Se miksi halusin päivästäni teille kertoa, johtuu siitä, että haluan puhua näistä asioista ääneen. Harva varmasti ylpeänä kertoo, miten kokee epäonnistuneensa ihmissuhteissa tai saa ahdistuskohtauksen keskellä tuiki tavallista tiistaipäivää, mutta tällaiset tapahtumat ovat osa monen elämää. Jokaisella meistä on osa-alueet, joissa kokee epäonnistumista, riittämättömyyttä ja ristiriitoja. Aika moni myös kärsii ahdistuksesta tai paniikkikohtauksista, eivätkä ne eivät tee kenestäkään luuseria. Aina on olemassa tietenkin ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, eikä kaikkea tarvitse ymmärtää.
Tähän liittyen aika jännä sattuma, nimittäin kirjoittaessani tätä tekstiä sain eräältä minulle tuntemattomalta naiselta Instagramissa viestin, jossa hän kiitti kirjoittamastani tekstistä ”Miten erosta selviää?”. Tuo teksti on jo useamman vuoden vanha, mutta edelleen ilmeisesti auttaa joitain ihmisiä, mikä tuntuu hienolta. Toivottavasti vielä joku päivä kirjoitan tekstin otsikolla, kun tapasin sen oikean. Tuohon haluan uskoa, edelleen kaikesta huolimatta.
