Oikein ihanaa alkanutta viikkoa! Täällä viikkoa on käynnistelty hieman kankeammissa tunnelmissa kuin vaikka tasan viikko sitten, mutta kaikesta kivasta usein seuraa jotain huonoakin. Lauantaina juhlittiin ystäväni tupareita aamun pikkutunneille saakka, joten kyllähän se energioista verottaa. Onneksi nyt on kuitenkin hetkeksi juhlat taas juhlittu, nimittäin elokuu on ollut vähän turhankin kostea. Itsehän omaan sosiaalisesti suhteellisen aktiivisen ystäväpiirin, eli juhlia on säännöllisesti, mikä on omalla tavalla erittäin kiva juttu, mutta kyllä sitä rauhallisempaa ajanjaksoa jälleen kaipaa, kun kolme viikonloppua neljästä on kuukauden sisään ollut yhtä juhlaa… Balanssi kaikessa on aika kova sana. Siispä odottelen jo pienesti syyskuun hämärtyviä iltoja ja rauhallisia viikonloppuja. Josko sitä saisi aikaan asioita, joihin ei ole näin elokuussa aikaa ollut, kuten vaikka sen säännöllisemmän joogan aloittamisen. Tällä viikolla olenkin menossa testaamaan uutta joogastudiota, joten katsotaan, jatkanko siellä sitten säännöllistä joogaamista!

Tänään päivän ajatus on ehdottomasti ollut omat rajat ja niiden asettaminen ihmissuhteissa. Ajatus on ollut mielessäni viime aikoina muutamasta eri syystä ja tänään käydessäni keskustelua aiheesta erään ihmisen kanssa, muistui mieleeni jälleen erittäin vahvasti se, miksi nykyään vedän rajoja ja samaan aikaan arvostan itseäni. Elämässäni on nimittäin ollut läsnä aikaisemmin sellaista ns. huonon kohtelun ja puheen sietämistä hyvinkin läheisen ihmisen toimesta, joka suoraan sanottuna aiheutti minulle säännöllisesti hyvin pahan mielen. Mutta koska tämä puhe tuli läheltä, en uskaltanut vetää kunnolla rajoja, vaan oletin että minun tulee tällainen käytös hyväksyä, vaikka todellisuudessa se oli itsetuntoani alentavaa. Vasta terapiassa oivalsin, ettei minun kuulu tällaista hyväksyä ja minulla on oikeus sanoa vastaan tai ottaa jopa etäisyyttä – aivan sama onko tämä henkilö miten läheinen tahansa. Tuosta lähtien olenkin ollut huomattavasti vahvempi, mitä tulee omien rajojen asettamiseen ja opetellut sitä, etten venyisi tilanteisiin, joissa minun on paha olla. Sanonkin aina nykyään ihmisille, jotka sietävät tavalla tai toisella huonoa käytöstä, puolustautukaa! Sanokaa vastaan ja näyttäkää muille arvonne. Jos olemme noissa tilanteissa vain hiljaa ja hyväksymme huonon kohtelun, tulemme saamaan sitä myös jatkossa.

Oman kokemukseni mukaan käytösmalli on toiminut, nimittäin arvostelu on loppunut. Koko tapahtumaketju on kieltämättä aikaan saanut sen, etten ole enää läheinen kyseisen ihmisen kanssa, mutta toisaalta olen nyt paljon onnellisempi. Kun minun ei tarvitse jatkuvasti kuulla, miten valintani tai käytökseni on tavalla tai toisella väärää, tai olen jo ihan perusluonteeltani vääränlainen, voin paremmin. Tuollaisella on nimittäin aivan järkyttävän suuri vaikutus ainakin itseeni ja vaikka kommentointi olisikin verhottuna johonkin pehmeämpään ”syyttelevään” muotoon, kyllä se sieltä esiin puskee, halusi sitä tai ei. Tästä syystä omaa lähipiiriä kannattaa punnita tarkkaan eikä lähelleen päästää yhtään myrkyllistä ihmistä. Edes perhesuhteet eivät ole syy ylläpitää ihmissuhteita, jos siellä tapahtuu jotain sellaista, joka myrkyttää oman mielen. Usein ajatellaan, kuinka juuri tuo noin läheinen veriside on syy siihen, miksi on pakko olla tekemisissä, mutta itse olen toista mieltä. Ihan sama onko ihminen, kuinka verisukulainen tahansa, huonoa kohtelua ei kuulu saatikka tarvitse sietää.

Paljon olen myös miettinyt, mitä ihmissuhteilta haluan ja millaisiin ihmissuhteisiin olen tässä kohtaa elämää valmis mukautumaan. Niin pitkään olen ollut hyvillä fiiliksillä ja huomannut, kuinka omalla lähipiirillä on ollut tähän positiivinen vaikutus, jonka vuoksi mietinkin, millaisia joustoja olen valmis tulevaisuudessa tekemään. Ajattelen oikeastaan niin, että ihmissuhteiden kuuluisi aina olla vastavuoroisia ja ikään kuin luontevia, jotta ne toimivat. Liikaa ei myöskään tule joutua yrittämään, vaan pitää olla luontainen halu tehdä asioita. Kaikki ihmiset eivät myöskään sovi yhteen millään tavalla, ja se on puhdas fakta. Olen myös henkilökohtaisesti kyllästynyt sellaiseen, jossa joudun aina olemaan se, joka joustaa tai antaa niitä myönnytyksiä. Toki ymmärrys on eri asia silloin, jos ihmissuhde on sen arvoinen, mutta lähtökohtaisesti kohentunut omanarvontunto on tehnyt sen, että kykenen olemaan rohkeampi ja avoimempi sen suhteen, mitä haluan ja mitä kaikkea olen valmis toiselta vastaanottamaan. En myöskään enää samalla tavalla ns. sokeasti anna itsestäni ihmissuhteisiin, vaan annan ainoastaan tilanteissa, joissa huomaan toisen tekevän saman. Joku voisi kutsua tätä iän aikaansaamaksi varovaisuudeksi ja kyllähän se sitä varmasti osittain on, mutta samaan aikaan se on mielestäni myös sitä, kuinka tosiaan ymmärtää oman arvon ja panoksen, jonka on valmis laittamaan ihmissuhteisiin. Tiedän olevani hyvin rehellinen, omistautuva ja rakastava silloin, kun se tietty raja ylitetään, mutta enää en ole sitä, ellen ole varma että saan saman takaisin. En anna itsestäni, jos en varmasti tiedä saavani eforttia myös vastavuoroisesti.

Tämä postaus nähtävästi lipsahti täysin ihmissuhde pohdinnan puolelle, mutta mikäs siinä. Viime aikoina nämä ajatukset ovat olleet ajankohtaisia, joten ehkä niitä oli aika kanssanne jakaa. Toivon ettette ymmärrä postaustani väärin, eli en tosiaan ole kova ja kylmä ihminen, mutta olen vaan opetellut asettamaan rajoja, koska olen lukuisat kerrat kärsinyt, jos olen päinvastoin toiminut. Eli näkisin ettei pieni kovuus näissä asioissa ole ollenkaan pahitteeksi, jos on kyse omasta hyvinvoinnista. Se tärkein ihmissuhde elämässä on kuitenkin minäsuhde ja jos sitä jatkuvasti elää paskan keskellä saaden muilta paskaa ja hyväksyen sen, vaikuttaa tuo aivan varmasti minäsuhteeseen sekä yleisesti omaan energiaan tehdä asioita! Itse haluan elämääni ihmisiä, jotka välittävät ja nostavat – en heitä, jotka syövät kaiken energian ja lannistavat.

Oikein ihanaa maanantaita!

Muistakaa arvostaa itseänne ja asettaa rajojan oman hyvinvoinnin puolesta. <3