Olen aina ollut suhteellisen sosiaalinen ja puhelias, mutta myös omaa tilaa ja yksinoloa kaipaava. Jo lapsena viihdyin paljon itsekseen ja se sama introverttius minussa asuu edelleen näin aikuisiällä. Olen aina ollut ihmisten suhteen myös aika varovainen, eli minusta ei välttämättä saa ensi puraisulla irti koko elämäkertaa, vaikka olenkin sosiaalinen ja ehkä ulospäin vaikutan ekstrovertilta. Osaan siis myös miellyttää ja olla mukava antamatta itsestäni mitään, mitä toinen voisi joskus käyttää minua vastaan. Tosin nuorempana olin kyllä huomattavasti avoimempi (ja naivimpi), eli annoin uusille ihmisille mahdollisuuksia tuosta noin, mutta lukuisat kerrat otin myös turpaan. Vanhemmiten omasta ajasta, tilasta ja yksityisyydestä on tullut paljon tarkemmaksi, vaikka moni ehkä kuvittelee, kuinka julkista blogia kirjoittavana elämäni on kuin avoin kirja. Näin se ei kuitenkaan ole, eli todellisuudessa olen hyvin tarkka lähipiiristäni. Minulla on kyllä paljon tuttuja ja kavereita, mutta vain muutamille annan enemmän itsestäni ja kerron heille ne kaikista henkilökohtaisimmat asiat. Näin siksi, että haluan suojella itseäni. En halua tulla satutetuksi tai joutua pettymään ihmisiin. Mielestäni yksi pahimmista pettymyksistä on juuri ihmisiin pettyminen ja se, että luottamus menee.

Kun reilu kymmenen vuotta sitten olin täällä Balilla, tutustuin jatkuvasti uusiin ihmisiin. Toki tähän vaikutti varmasti se, miten juhlittiin monena iltana viikossa ja oltiin sen ikäisiä, että nuori ikä paistoi niin ulkonäöstä kuin käytöksestä. Näin vanhemmiten olen huomannut, miten uusiin ihmisiin tutustuminen on ikään kuin hankaloitunut. Ei olla reissun aikana tutustuttu small talkia syvemmin keneenkään ja tämä on jollain tavalla mietityttänyt itseäni. Eikä siis sillä, meillä on ollut hauskaa ihan keskenäänkin, mutta jollain tavalla on ollut monessakin tilanteessa ulkopuolinen olo. Tiedättekö, ikään kuin olisi jossain siellä bailaavan teinin ja pariskunnan välimaastossa? Tämä välimaasto ei ole missään nimessä huono tila olla, mutta se on ehkä kirvoittanut näitä ajatuksiani ihmisiin tutustumiseen liittyen. Tai olen lähinnä miettinyt sitä, miksi emme ole tutustuneet paremmin keneenkään? Onko se todella niin, että ainakin minusta paistaa varovaisuuteeni ja kenties habitukseni on luotaantyöntävä? Koetin miettiä myös sitä, miten usein Suomessa tutustun paremmin uusiin ihmisiin ja tulin siihen lopputulemaan, etten kyllä kovin usein. Pyörin erittäin paljon siinä omassa turvallisessa lähipiirissä, enkä oikeastaan ole edes valmis antamaan uusille ihmisille kovin usein mahdollisuuksia. Oikeastaan vain silloin, jos koen yhteyttä toiseen ihmiseen heti tai huomaan olevamme samalla aaltopituudella, annan mahdollisuuden ja silloin olen myös itse valmis antamaan ihmissuhteelle nopeasti enemmän. Tätä ei kuitenkaan tapahdu kovin usein ja huomaan, kuinka ennemmin olen tekemisissä sen oman lähipiirin kanssa ns. syvemmin kuin antaisin jatkuvasti mahdollisuuksia uusille ihmisille tai haluaisin elämääni uusia ihmissuhteita.

Tämä on varmasti pitkälti myös luonnekysymys, eli osa on vaan huomattavasti avoimempia kuin toiset ja tutustuu avoimemmin uusiin ihmisiin. Toisaalta uskon, miten tähän vaikuttaa myös oma historia ja se, millaisia kokemuksia ihmissuhteista on. Itselläni on kokemusta useista ns. pintapuolisista ihmissuhteista kuin nyt myös vanhemmiten hyvin syvällisistä suhteista. Kuten olen ennenkin maininnut, löysin vasta vanhemmiten elämääni aitoja ystäviä, joiden kanssa koen yhteyttä ja joiden tiedän seisovan rinnallani myös silloin, kun olen pulassa. Eli todelliset ystäväni ovat tulleet elämään pikkuhiljaa ja ovat olleet läsnä nyt jo useamman vuoden ajan. Tässä ajassa olen antanut myös uusille ihmisille mahdollisuuksia, mutta myös pettynyt ihmissuhteissa. Ehkä nimenomaan nuo pettymykset ovat tehneet varovaisemmaksi ja opettaneet, ettei ihmisistä kannata aina uskoa pelkästään hyvää. Tämä on toki vähän karusti sanottu, mutta koskaan ei vaan voi olla liian varovainen. Etenkin silloin jos on ihmisenä herkästi haavoittuva, kannattaa oma lähipiiri punnita tarkkaan.

Luottamuksen rakentaminen on jännä juttu, sillä toisinaan se voi tapahtua nopeasti, mutta toisinaan viedä enemmän aikaa. Olen paljon miettinyt omia pelkojani tällä saralla ja nimenomaan tuota ehkä hieman etäistä käytöstäni monia kohtaan. Koen oikeudekseni valita lähipiirini, mutta tavallaan kyllä haluaisin olla avoimempi. Ihailen ihmisiä, jotka uskovat kaikista aina hyvää ja kykenevät säilyttämään tuon kevyen asenteen ihmisiä kohtaan – jos tulee turpaan, sitten tulee, jonka jälkeen jatketaan eteenpäin. Tämä sama pätee siis niin ystävyys kuin ihan tapailusuhteisiin. Ehkä itse olen liian vakavamielinen ja herkkä, jonka vuoksi tosiaan turpaan saatuani en osaakaan jatkaa saman tien eteenpäin, vaan käyn tapahtumia läpi hyvin pitkään. Muutun myös entistä varovaisemmaksi ja muistan kokemani jatkossa. Tähän vaikuttaa varmasti paljon myös lapsuus ja se, millainen kuva meille on sieltä ihmissuhteiden suhteen rakentunut. Turvattomuus ja epävakaus luo pohjan, joka ei vahvista sitä vakaata ihmissuhteiden mallia, kun taas turvallinen ilmapiiri antaa ehkä enemmän eväitä terveiden ja vakaiden ihmissuhteiden rakentamiseen. Näitäkin asioita voi tosiaan miettiä ihan sieltä oman historian kautta, josta saattaa löytää vastauksia esimerkiksi juuri omaan varovaisuuteen tai epäluottamukseen ihmisiä kohtaan.

Miten sitten luottaa ihmisiin ja kyetä rakentamaan avoimemmin uusia ihmissuhteita? Niin, siinäpä vasta kysymys. Se vaatii rohkeutta ja itsensä haastamista. Toki on luontaista uusien ihmisten kohdalla aina hieman ”haistella” ja olla varovainen ennen kuin antaa itsestään kirjaimellisesti kaiken. Mutta uudet ihmissuhteet aina vaativat ja jos niitä haluaa luoda, on itsestään annettava enemmän kuin pintaraapaisu. Ihmissuhteet ovat aina myös kahden kauppa, eli se vaatii molemmilta uhrauksia oman ajan suhteen. Mikään ihmissuhde ei rakennu itsestään – eikä myöskään luottamus, joka useimmiten syntyy nimenomaan pikkuhiljaa, kun toiseen ihmiseen tutustuu paremmin. Oikeastaan kuten kaikkeen elämässä, myös tähän pätee se sama sääntö, eli jos itsestään ei ole valmis mitään antamaan, ei myöskään voi mitään saada. Eli jonkinlaisia uhrauksia on tehtävä ja otettava riskejä, mikäli haluaa elämäänsä uusia hyviä ja arvokkaita ihmissuhteita.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Onko teidän helppo luottaa uusiin ihmisiin vai oletteko ennemmin varovaisia kuin rohkeita?