Itsensä korottaminen ja muiden alas painaminen
Ehkä yksi rumimmista toimintatavoista elämässä, on mielestäni itsensä korottaminen muita alas painamalla. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ratsastaa muiden epäonnistumisilla tai korostaa ääneen muiden ihmisten piirteitä, jotka näkee heikkoutena. Vaikka olen itsekin monen ihmisen kanssa erilainen, en ikinä lähtisi nostamaan itseäni jalustalle käyttäen siinä hyväksi esimerkiksi toisen epäonnistumista. Tokikaan tämä ei tarkoita sitä, että olisin samaa mieltä kaikkien kanssa kaikesta, ei missään nimessä. Arvostan ihmisissä myös tietynlaisia piirteitä ja on puhdas fakta, ettei niitä löydy jokaisesta. Aina tulisikin muistaa, että näemme maailman itsemme kautta. Se, millaisia olemme, pohjautuu pitkälti kasvatukseen, elämänkokemuksiin ja myös luonteeseen. Osa arvostaa enemmän pehmeitä arvoja kuin toiset ja tällöin näkee maailman arvojensa kautta. Itsehän voin esimerkiksi suoraan sanoa, että minun on vaikeaa ymmärtää häikäilemättömyyttä ja oman edun tavoittelua muiden kustannuksella. Se miksi näin ajattelen, pohjautuu pitkälti kasvatukseeni ja ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä, vahvistavat sitä. Siitä huolimatta, että joudun tekemään töitä ymmärtääkseni heitä, joiden tärkein tavoite elämässä on menestyä keinolla millä hyvänsä – yritän ymmärtää. Yritän ymmärtää sen taakse, miksi joku hyväksikäyttää muita päästäkseen omiin tavoitteisiinsa. Vaikka näen toimintatavan vääränä, yritän aina nähdä sen taakse, miksi joku toimii kullakin tavalla.
Ihminen on pohjimmiltaan hyvin epävarma otus. Uskonkin, että tarve toisten heikkouksien korostamiseen lähtee omasta epävarmuudesta. Mitä enemmän muita lyttää, sitä epävarmempi on itsestä ja omasta tekemisestä. Ja ylipäänsä se, mitkä piirteet ovat silmissämme ”heikkouksia”, on kiinni niin monesta tekijästä. Tässä kapitalistisessa yhteiskunnassa ihaillaan pitkälti suorittamista, tehokkuutta, hyvää paineensietokykyä, nopeutta ja uhrautumista – sitä että antaa kaikkensa tai jopa vähän enemmänkin, omasta terveydestä viis. Olenkin huomannut, että luova tekeminen, luovat ihmiset ja yleisesti empaattinen toimintatapa, eivät ole nykyään kovin suuressa huudossa. Ihmisillä on myös selkeästi tarve saada muilta hyväksyntää, huomionosoituksia ja arvostusta – toisinaan keinolla millä hyvänsä. Ei sillä, kyllä itsekin nautin positiivisesta palautteesta ja saan tyydytystä siitä, jos olen tyytyväinen tekemiseni jälkeen, mutta välillä mietin, miten suuri tarve joillain ihmisillä on metsästää kehuja, arvostusta ja kunnioitusta ulkopuolelta – sitä että on parempi kuin kollega, tai parempi kuin se toinen ystävä? Mielestäni tärkeämpää olisi pelata tiimissä kuin toisia vastaan, sillä vastakkainasettelu ei tuota koskaan yhtä hyvää tulosta kuin tiimipelaaminen.
Tätä näkee paljon myös netissä, miten esimerkiksi bloggaajan tai julkisuuden henkilöiden positiivisiin tekoihin ei juuri koskaan tartuta, mutta auta armias, jos hän tekee yhdenkin virheen, räjähtää Jodel. Tämä on mielestäni jälleen sitä negatiivista puhetta, jossa pyritään anonyymisti korottamaan itseä lyttäämällä muita alas. Ja ylipäänsä usein mietin, se joka ei koskaan virheitä tee, heittäköön ensimmäisen kiven! Ihmistyyppi, joka takertuu muiden virheisiin, on todennäköisesti se, joka pelkää eniten itseään ja omia virheitään. Todennäköisesti nämä muiden arvostelijat ja haukkujat netissä (ja livenä) ovat niitä, jotka ovat tehneet itse jotain vielä pahempaa ja parantaakseen omantunnontuskaansa, kokevat helpotusta, kun saavat retostella muiden virhearvioinneilla. Itse voin ainakin rehellisesti myöntää tehneeni useita virheitä elämässäni. Osalle kykenen jo nauramaan, osalle en. Osaa jopa häpeän, mutta olen myöntänyt ja hyväksynyt virheeni ja siksi en ymmärrä, miksi joku muu haluaisi virheistäni muistutella? Olenkin tässä vuosien varrella huomannut, että ihmisistä, joissa on noita piirteitä, kannattaa pysyä hyvän välimatkan päässä. Heille voi olla mukava ja ystävällinen, mutta henkilöt joista näkee, etteivät he voi koskaan olla pyyteettömästi puolestasi iloisia, vaan siihen liittyy aina jotain kilpailua tai jopa kateutta, kannattaa pitää hyvän välimatkan päässä. Näin ihan puhtaasti siitä syystä, että itseään kannattaa suojella. Lähelleen ei kannata päästää ihmisiä, jotka voivat millään tavalla horjuttaa itsetuntoasi tai syödä potentiaaliasi. Itsestään epävarmat ihmiset saattavat nimittäin toisinaan olla aika petollisia.
Halusin kirjoittaa aiheesta, sillä olen nähnyt sitä aika paljon elämäni aikana ja kohdannut ihmisiä, joilla on tarve jatkuvasti lytätä muita tai löytää toisten tekemisistä jotain negatiivista. Nuorempana olen jopa altistunut tällaisten ihmisten vaikutuspiiriin ja kuunnellut sitä, kuinka minua on jatkuvasti arvosteltu tavalla tai toisella, jonka myötä itse asiassa olen oppinut puolustamaan itseäni ja sitä, millainen olen. Jos joku ei hyväksy minua sellaisena kuin olen tai pidä luonteestani, se ei tarkoita, että olisin vääränlainen. Voisi ehkä ajatella kuinka arvostelun kautta itsetunto laskee, mutta kohdallani on kyllä käynyt päinvastoin. Olen nimittäin entistä tietoisempi siitä, miten voin käyttää useita piirteitäni voimavaroina sen sijaan, että katsoisin niitä heikkouksina, kuten joku muu saattaa katsoa.
Onko teillä kokemusta vastaavasta tai herättikö aihe ajatuksia? Onko lähipiirissänne kenties ollut tällaisia hieman ”myrkyllisiä” ihmisiä, jotka ovat laittaneet teitä alaspäin ja nostaneet itseään siten jalustalle?
Kuvat: Iines Aaltonen
