Tässä kohtaa perjantaita en voi kuin todeta että huh huh mikä viikko! En muista koska olisin käynyt näin monenlaisia tunteita läpi yhden viikon aikana. On ollut stressiä, ahdistusta, innostusta, iloa ja ärsytystä jopa siihen saakka, että olen tuntenut pulssini kohoavan silkasta raivosta. Myös kurkun kuivuminen, hermoston ylivirittyneisyys, pinnallinen uni sekä päänsärky ovat olleet hetkellisellä vierailulla. Yksi päätekijä kuluneella viikolla on ollut kirottu kiire ja pakko sanoa, etten ole ollenkaan elementissäni kiireessä. Stressaannun herkästi, mikäli aikataulu on useamman päivän ajan tiukka, sillä tarvitsen omaa aikaa ja tilaa hengittää sekä toteuttaa asioita. Esimerkiksi blogin kirjoittaminen on todella haastavaa jos luovaa tilaa ei ole vaan kaikki on aikataulutettua. Tämä onkin näkynyt ainakin postaustahdissa, joka on ollut hyvin epäsäännöllinen. Osa varmasti rakastaa kiireistä elämää ja pitää sitä ihailtavana, mutta minä olen toista mieltä. En pidä siitä ollenkaan ja virheistä oppineena toivon mukaan osaan priorisoida ajankäyttöä paremmin taas tulevaisuudessa.

Postauksen pääpointti ei nyt kuitenkaan ole valittaa kiireestä, sillä inhoan sitä. Inhoan kiireestä puhumista tai sillä asioiden selittelyä, koska se on aina itse aiheutettua – näin minunkin tapauksessani. Kiireinen viikko on nostanut kuitenkin pintaan monenlaisia tunteita, joista joitain haluan tänään kanssanne jakaa. On jännä, miten elämässä toiset viikot ovat niin tasaisia ja toisiin mahtuu suorastaan tunteiden vuoristorata. Tällä viikolla on tapahtunut paljon ja varmasti reaktioihini on vaikuttanut väsymys ja herkkyyden korostuminen vähäisten unien vuoksi. Olen väsyneenä aivan yliherkkä ja saatan itkeä pienistä asioita tai tuntea toivottomuutta, vaikka mitään todellista hätää ei olisi. Tämän viikon aikana pienetkin vastustukset ovat tuntuneet maailmanlopulta, mutta toisaalta onnistumiset ilahduttaneet erityisen paljon! Esimerkiksi kesän kuviot ovat nyt hieman selkiytyneet ja tämä on tuonut itselleni myös taloudellista turvallisuudentunnetta. Kesä ei nimittäin ole alallani mikään kiireisin ajanjakso, päinvastoin. Toisaalta sen olen kyllä oppinut tässä viime vuosina, että aina kaikki järjestyy. Vaikka olisin nyt tilanteessa, joka näyttää toivottomalta, saattaa jo huominen tuoda tullessaan jotain, mikä muuttaa kaiken. Yrittäjyys onkin kouluttanut minua epävarmuuden sietämiseen ja siihen, että luotan elämään. Luotan paitsi itseeni ja tekemiseeni, myös siihen, miten jopa viime tipassa asiat saattavat muuttua aivan totaalisesti.

Yksi ehkä eniten tunteita tällä viikolla herättänyt asia oli Mehiläisen järjestelmä blogitilaisuus, jossa käsiteltiin hedelmällisyyttä. Tulen kirjoittamaan aiheesta vielä oman postauksen (herätti nimittäin paljon ajatuksia), mutta lähtökohtaisesti lähdin tilaisuudesta hyvin ristiriitaisin tuntein. Tuolla mietin ensimmäistä kertaa elämässäni, mitä jos herään viiden vuoden päästä tilanteesta, jossa haluaisin lapsen, mutta en voi sitä enää saada? Tähän mennessä olen suhtautunut aiheeseen niin rennosti ja ajatellut, etten välttämättä halua omia lapsia, mutta silti jättänyt asian avoimeksi. Tilaisuudessa itselleni kuitenkin konkretisoitui se, etten olekaan enää niin nuori saatikka hedelmällinen. Asiaa kannattaa siis oikeasti miettiä, eikä missään nimessä lykätä automaattisesti viiden vuoden päähän, sillä silloin voi olla jo liian myöhäistä. Enkä nyt siis halua missään nimessä pelotella ketään, mutta kyllä oma ajatus lähti kieltämättä laukalle. Mietin jo kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, kuinka olen yksin lähellä neljänkymmenen vuoden ikää ja vauvakuumeen kourissa. Tämän vuoksi ehkä tällaisetkin asiat on hyvä selkeyttää itselle ja miettiä, onko lapsen saaminen oikeasti unelmani? Tai että haluaisinko aidosti joskus äidiksi vai mietinkö asiaa ainoastaan, koska yhteiskunta minua siihen ajaa?

Asiasta toiseen, olen saanut viime aikoina teiltä tavallista enemmän viestejä. Viestejä on tullut sekä sähköpostin kautta että Instagramissa ja viimeksi tällä viikolla viesti, jossa kysyttiin, miten selviää päättyneestä ihmissuhteesta, sai minut pysähtymään. Ei sillä, aihetta on kyselty ennenkin, mutta se jotenkin kosketti. Olin mennyt pari päivää suorastaan autopilotilla pysähtymättä ja yhtäkkiä joku kysyy minulta vinkkejä tyhjyyden tunteesta selviämiseen. Välillä mietin, kuinka osaan kyllä neuvoa muita, mutta siinä kohtaa, kun olen itse tuossa tilanteessa en osaa auttaa itseäni. On jännä, miten monet asiat voi elämässä tiedostaa ja ymmärtää, mutta sitten kun on itse siinä hetkessä, kaikki on yhtäkkiä aivan toivotonta eikä mikään tunnu auttavan. Vaikka nyt voin jakaa vinkkejä ja tällä hetkellä koen oloni ihmisenä erityisen vahvaksi, välillä pelkään sitä hetkeä, kun jälleen romahdan ja olen tuossa tyhjässä olotilassa, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. Tuo pelko ajaa herkästi niihin suojamuureihin ja luotaan työntävään olotilaan. Vaikka haluaisin olla ihmissuhteissa avoin ja valmis kaikelle uudelle, valehtelisin jos sanoisin että sitä olen. Olen varautuneempi kuin koskaan ja vaikka prosessoin, käsittelen ja mietin asioita, silti en voi tunteilleni mitään. Olen iloinen ja motivoitunut, elämä sujuu kivasti, mutta siinä kohtaa, kun mennään tietyille osa-alueille, jähmetyn ja alkaa ahdistamaan. En halua, pysty tai voi, olen onnellinen, kunhan olen siinä omassa turvallisessa kuplassa, jota kukaan ei uhkaa. Eli se niistä hyvistä neuvoista, vaikka toivon että kykenin niitä tälle kyselijälle antamaan! Mutta tämä paljastaa sen, miten inhimillistä elämä on. Voimme jakaa hyviäkin neuvoja, mutta käytännön tasolla veikkaan että moni kamppailee loppupeleissä hyvin samanlaisten ongelmien kanssa.

Tällä viikolla mietin myös sitä, miten ulkona olen kaikesta sellaisesta, jota joskus suorastaan ihailin. Nimittäin hienoja tilaisuuksia, punaisia mattoja ja kuohuvan siemailua. Joskus tuo kaikki näyttäytyi silmissäni niin hohdokkaana, nykyään hohdokasta on vallan muut asiat. Jos haluan juhlia, teen sen mieluiten tennareissa parhaiden ystävieni kanssa karaokea laulaen. Arvomaailmani on muuttunut niin paljon – tai oikeastaan palautunut sinne, mistä se on lähtöisin. Koen hyvin usein ulkopuolisuutta, jos olen jossain, mihin en tunne kuuluvani ja näitä tilanteita on usein. Onneksi rinnalla on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat kanssani siellä ulkopuolella. Eikä muuten edes haittaa olla ulkopuolella – etenkään kun siellä ei ole yksin! On aikamoinen rikkaus löytää elämäänsä ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla ja joiden kanssa se saman henkisyys korostuu. Mutta noin yleisesti on kyllä jännä tunne katsoa jotain sellaista, mitä joskus ihaili ikään kuin uusin silmin. Vaikka en missään nimessä ylenkatso muita tai ajattele olevani jotenkin parempi, niin silti tuo herättää tunteita ja tulee varmasti aina herättämään. Nuo tunteet ovat kuitenkin rakentavia ja positiivisia. Ne osoittavat itselleni sen, miten paljon olen mennyt eteenpäin ja kasvanut. Miten paljon elämä on näyttänyt minulle jotain niin merkityksekästä, että olen saanut perspektiiviä asioihin ja oppinut sen, mikä tässä elämässä aidosti merkitsee.

Jotta postaus ei veny kilometrien pituiseksi ja ehdin vielä juoksulenkille ennen pimeää, jätän muutaman muun mielessäni pyörineen ajatuksen ja fiiliksen lähitulevaisuuteen. Nyt on nimittäin sellainen olotila, että mieli kaipaa pitkää juoksulenkkiä ja siten ajatusten nollausta. Toivottavasti sinulla on ollut ihana viikko ja mikäli postaukseni ajatukset herättivät jotain fiiliksiä, olisi ihana jos jakaisit niitä kanssani?

Nyt ei muuta kuin oikein ihanaa perjantai-iltaa, palaillaan huomenissa!

Kuvat: Iines Aaltonen