Viime aikoina on tullut paljon mietittyä ystävyyttä ja sitä, miten ystävyys toimii, tai sen saa toimimaan tässä maailmantilanteessa. Tämä on varmasti aihe, joka juuri nyt mietityttää, kun puhutaan tiukemmista rajoitustoimista. Erityisesti aihe koskettaa heitä, jotka asuvat yksin ja heidän ainoa tämänhetkinen verkostonsa ovat ystävät, eri taloudessa asuvat perheenjäsenet ja työkaverit, jotka nekin todennäköisesti etänä. Tässä on itse asiassa aihe, joka nostaa minussa karvat pystyyn. Nimittäin se, miten harmillisesti tällä hetkellä unohdetaan yksinelävät ja tiukempien rajoitustoimien vaikutus heihin. Enkä puhu nyt ainoastaan vanhuksista, jotka ovat pahimmillaan jo vuoden olleet yksin, vaan kaiken ikäisistä, joilla on ehkä normaalisti aktiivinen sosiaalinen elämä, mutta nyt he ovat jääneet yksin koteihinsa. En väitä, etteikö itsensä voi kokea yksinäiseksi myös parisuhteessa, mikäli suhde ei ole kunnossa tai lasten ympäröimänä, jos kotona kaikki ei ole ok. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että on täysin eri asia olla konkreettisesti yksin, kuin yksin perheen keskellä.

Itse olen tällä hetkellä rajoitusten keskellä yhden parhaista ystävistäni kanssa, eli kumppanin, ja tiedän olevani onnekas. Olen nähnyt viimeksi kavereita jääkiekon pelaamisen merkeissä reilu viikko sitten, yhtä ystävistäni pari viikkoa sitten ja muita yli kuukausi sitten, enkä oikeastaan juuri nyt osaa sanoa, koska taas näemme. Pidämme yhteyttä eri tavoin, kuten kirjoittelemalla, soittelemalla ja ääniviestein. Välillä huomaan, että yhteydenpito on aktiivisempaa, kun taas saattaa tulla useamman päivän taukoja – ikään kuin huomaamatta. Itse en ole tästä huolissaan, sillä ystävyyssuhteeni ovat vakaalla pohjalla, enkä oikeastaan edes näe mahdollisuutta siihen, että ne kariutuisivat tilanteen seurauksena. Toki näin voi käydä pinnallisemmille kaverisuhteille ja jossain määrin tilanne on kyllä ajanut siihen, että yhteydenpito on vähentynyt heihin, jotka eivät ole itselle niin läheisiä. En myöskään oikein näe mahdollisuutta siihen, että poikkeusajan keskellä pääsisi syntymään uusi läheinen ystävyyssuhde. Eli tavallaan tämä tilanne on ajanut siihen, että ihmissuhde, joka olisi muussa tilanteessa saattanut syventyä, on saattanut jäädä tilanteen seurauksena.

Omassa elämässä poikkeusaika on vienyt ystävyyssuhteita virtuaaliseen suuntaan. Vaikka välillä tilanne olikin kohtuullisen normaali, kyllä silti näin ystäviäni vähemmän esimerkiksi lounailla tai ekstempore kahveilla, mikä on harmi. Eli vuodessa ihmiskontaktit ovat vähentyneet huomattavasti aikaisempaan verrattuna. Henkilökohtaisesti en koe tätä isoksi ongelmaksi, sillä vaikka rajoitukset tiukentuisivat entisestään, on minulla silti seuraa kotona, enkä joudu olemaan yksin. Jos olisin nyt sinkku, tiedän että ottaisin tilanteen raskaammin. Tässä kohtaa onkin mielestäni tärkeää laittaa asiat perspektiiviin ja muistaa oma etuoikeutettu asema, mikäli on edelleen töitä ja elää ihmisen/ihmisten ympäröimänä. Näin ajattelen varmasti siksi, että olen elänyt pitkiä aikoja yksin ja kohdannut myös poikkeusajan yksin. Tiedän miltä tuntuu yksinäisyys ja se, ettei muita ihmisiä saa tavata kuin harvakseltaan turvavälin etäisyydeltä. Vaikka voit jakaa kuulumiset virtuaalisesti, on se täysin eri asia kuin kertoa vaikka kumppanille konkreettisesti työpäivän jälkeen, missä kaikessa onnistui ja pallotella ajatuksia. On myös eri asia koskettaa toista kuin se, ettei voi koskettaa ketään. Moni vanhus ei ole halannut vuoteen ketään! Siis ovathan nämä hurjia juttuja ja sen vuoksi haluan itse nostaa esiin tämän näkökulman aiheeseen, joka mielestäni jää jatkuvasti varjoon.

Yksinäisyys on asia, jota ei välttämättä ymmärrä, ellei sitä ole itse kokenut. Jos mietitään koronaa ja sen tuomaa sosiaalista etäisyyttä näin vuosi taudin alun jälkeen, on sillä seurauksensa. Miettikää, että vankilassakin eristetään ihmisiä rangaistukseksi – se on keino kiduttaa. Yksin jättäminen on keino koulukiusata ja satuttaa. Tietenkin osa ihmisistä on omasta tahdostaan paljon yksin, mutta tällöin yksinolo on omaehtoista, nythän se ei sitä tietenkään ole. Omalla kohdalla tuo ajanjakso koronaa yksin oli onneksi kohtuullisen lyhyt (muutaman kuukauden mittainen), mutta samaan aikaan riittävän pitkä ymmärtääkseni yksinäisten ihmisten tunteet tänä aikana. Vaikka kaikilla ei ole mitään sen suurempaa hätää, kyllä moni kärsii yksinäisyyden tunteista ja ahdistuksesta. Tuo on niin eri asia kuin kärsiä tylsyydestä tai tekemisen puutteesta.

Olen sanonut tämän useamman kerran, mutta sympatiani ovat nyt yksinelävien puolella. Tarkoituksena ei ole sääliä tai voivotella, vaan ennemmin muistuttaa muistamaan oma etuoikeutettu asema, jos sellaisessa elää, ja muistamaan yksineläviä läheisiä. Jokaisella on tietenkin oikeus omiin tunteisiin tilanteen keskellä, mutta aina kannattaa muistaa myös muut elämäntilanteet kuin oma. Itsekin olen ollut ärsyyntynyt rajoituksista liittyen esimerkiksi kuntosaliin, mutta isossa kuvassa se on pikkujuttu. Samoin matkustamisen rajoittaminen. Onhan tässä kaikkea ikävää kaikilla, vaikka eri määrin. Tavallaan ollaan samassa veneessä, mutta ei kuitenkaan. Toista ärsyttää ja turhauttaa rajoitukset, kun toinen on menettänyt työnsä ja kärsii yksinäisyydestä. Tässä ajassa korostuu kyllä vahvasti erilaiset elämäntilanteet ja se, miten toisella voi olla kaikki oikeasti huonosti, kun toisella ei ole oikeasti mitään hätää.

Heräsikö ajatuksia? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten te tämänhetkisestä tilanteesta ajattelette ja oletteko onnistuneet säilyttämään hyvät ihmissuhteet tilanteesta huolimatta?