Ajatuksiani ahdistuksesta ja sen kokemisesta
Sain jo lokakuussa joltain teistä sähköpostiini postaustoiveen, voisinko kirjoittaa enemmän ahdistuksesta? Olen kirjoittanut aiheeseen liittyen ”5 vinkkiä ahdistuksen hallintaan -postauksen” jossa jaan ohjeita lyhytkestoisen ahdistuksen hallintaan, mutta muuten en ole juurikaan aihetta käsitellyt. Olen kuitenkin kokenut elämässäni aika paljon kausittaista ja elämäntilanteeseen sidonnaista ahdistusta, jonka vuoksi ahdistus itsessään on minulle tuttu tunne. Tänään haluankin paneutua aiheeseen kanssanne hieman syvemmin ja jakaa mietteitä ahdistuksesta sekä sen aiheuttajista nimenomaan henkilökohtaiselta näkökantilta. Tässä kohtaa tekstiä en tiedä yhtään mitä tulen kirjoittamaan tai millaisia asioita avaamaan, mutta katsotaan, mihin aihe minut johdattelee. Ennen kaikkea toivon, että postauksesta voi olla vertaistueksi ja nimenomaan optimistisella tavalla. Ahdistus ei ole helppo asia missään muotoa ja siksi siitä on hankala kirjoittaakin, mutta loppupeleissä se ei myöskään ole mikään mörkö jos sen opettelee tunnistamaan, kohtaamaan, käsittelemään ja ymmärtämään. Ihminen harvemmin kokee mitään turhaan ja kaikelle löytyykin useimmiten selitys. Jos puolestaan tuntuu ettet ymmärrä miksi jokin tietty tilanne tai asia sinua ahdistaa, saattaa vastaus löytyä piilotajunnasta. Vasta siinä kohtaa kun on käsitelty mennyttä ja esimerkiksi lapsuutta, aukenee ahdistus sekä sen aiheuttajat meille aivan uudelle tavalla.
Kuten mainitsin, ahdistus on itselleni tuttu juttu niin menneisyydestä kuin nykyisyydestäkin. Tänä päivänä kärsin ahdistuksesta ajoittain, erilaisten elämäntilanteiden yhteydessä. Yhtäkkinen ahdistus on nopeasti ohi menevää ja se ilmenee ikään kuin paniikkikohtauksen tavoin – pulssi nousee pilviin, pyörryttää, todellisuudentaju hämärtyy, ahdistaa ja oksettaa samaan aikaan. Toki on myös takaraivossa piinaavaa ahdistusta joka saattaa jatkua useamman päivän ajan, mutta ikään kuin purkautua kun ”tilanne” on ohitse. Tällaisia ahdistusta itselleni aiheuttavia tilanteita ovat tyypillisimmin ne, joissa koen turvallisuuden- ja hyvän olon tunteen tavalla tai toisella uhatuksi. Useimmiten ahdistus liittyykin ihmissuhteisiin, joiden suhteen olen kaikista herkin. Toki myös stressaava tilanne työrintamalla saattaa aiheuttaa ahdistusta, mutta se on kuitenkin erilaista. Saatan tuntea hiljaista ahdistuneisuutta myös ihan pelkkien aistituntemuksien vuoksi, eli jos koen että läheinen ihminen on minua kohtaan erilainen kuin normaalisti, alan miettimään miksi näin ja ahdistun pelkästä ajatuksesta että nyt kaikki ei ole hyvin.
Nykyään siedän huomattavasti vähemmän ahdistusta kuin aikaisemmin. En tiedä johtuuko se siitä että tiedostan ahdistuksen tunteena paremmin ja siksi haluan siitä nopeasti eroon? Olenkin muuttanut aikaisempia käytösmallejani, mitä tulee ahdistuksen kohtaamiseen ja käsittelyyn, eli kun ennen saatoin pitää ahdistusta sisälläni puhumatta siitä edes henkilölle, johon ahdistus kohdistui, nykyään avaan ahdistavat ajatukset aika nopeastikin. Saatan soittaa ystävälle tai puhua asiasta saman tien sille henkilölle, johon se kohdistuu. Olen myös huomannut miten asiasta puhuminen useimmiten vapauttaa ja tämä taas on kannustanut minua jatkamaan avoimuuden tiellä. Ymmärrän kuitenkin myös sen, ettei ahdistavia tuntemuksia ole aina helppo avata ja jos puhutaan vaikka vuosia jatkuneesta ahdistuksesta ihmissuhteessa, on siellä paljon lukkoja joiden vuoksi voi olla helpompi olla hiljaa kuin nostaa kissa pöydälle. Eli missään nimessä en tässä kohtaa osoita sormella ja käske puhumaan, sillä tiedän omasta kokemuksesta miten vaikeaa se voi pahimmillaan olla. Ja etenkin jos tiedät jo lähtökohtaisesti ettei tämä vastapuoli ymmärrä sinua, saatikka osaa kunnioittaa tunteitasi. Toisen ahdistuksen vähättely on mielestäni hyvin loukkaavaa ja voi satuttaa todella paljon.
Luonnollisestikin olen paljon miettinyt, mistä ahdistuneisuuteen taipuvaisuuteni on peräisin ja mitkä tekijät aiheuttavat ahdistusta etenkin näennäisesti epävarmoissa tilanteissa. Tähänkin löysin vastauksia terapian avulla ja nimenomaan tunnistin sen pienen lapsen minussa, joka puskee edelleen välillä esiin. Noissa tilanteissa, joissa ahdistun, on paljon yhteneväisyyksiä sekä lapsuuden että aikuisuuden välillä. Se tietynlainen epävarmuus, jännitys, ympäristön/ihmisten aistiminen ja tarkkaileminen ovat peräisin lapsuudesta ja sen vuoksi edelleen aikuisuudessa ne tietyt samat elementit saattavat laukaista minussa ahdistuneisuutta tai reaktion, jossa menen ikään kuin lapsenomaiseen paniikkiin. Toki myös eletty elämä jättää jälkensä ja mikäli jokin tilanne nykyisyydessä muistuttaa jotain ikävää tilannetta menneisyydessä, yhdistävät aivot sen siihen menneeseen ja reagoin automaattisesti ahdistuksella. Ihan sama onko asioilla todellisuudessa mitään tekemistä toistensa kanssa, keho reagoi. Mutta vaikka tosiaan tiedostan, en kuitenkaan edelleenkään kykene elämään elämääni täysin ilman ahdistusta. Vielä tänä päivänäkin tulee niitä tilanteita joissa tietoisuus ei auta, vaan yksinkertaisesti ahdistun, koska koen tilanteen tavalla tai toisella uhkaavaksi. Uskon että tällaisia asioita voi harjoittaa ajan kanssa, mutta välttämättä ahdistus joitain tiettyjä asioita kohtaan ei koskaan katoa, mikäli ne ovat niin vahvasti alitajunnassa ja sitä kautta koko kehossa muistijälkinä.
Ahdistushan on monelle jatkuvaa pahaa oloa, jolle ei keksi välttämättä suoranaista selitystä. Usein selitys on kuitenkin olemassa, mutta se on vaan jossain piilotajunnassa. Ja vaikka nyt ajattelisit ettet keksi syitä ahdistukseen, sinulla on ollut turvallinen lapsuus ja niin edespäin, mutta silti kärsit ahdistuksesta – haluan muistuttaa että traumat saattavat jopa unohtua koska mielellä on taipumus suojella itseään, mikäli kyse on sietokyvyn ylittävästä kokemuksesta. Tietenkään aina näin ei ole, mutta kehoitan kyllä ehdottomasti asioiden purkamiseen sen sijaan, että lakaisee kaiken maton alle ja kärsii selittämättömästä ahdistuksen tunteesta. Uskon myös että tässäkin asiassa on henkilökohtaisia (kenties geeniperimään liitännäisiä) eroavaisuuksia, sillä toiset eivät ole ahdistuneita juuri koskaan ja joidenkin elämässä ahdistus on läsnä viikoittain. Olen puhunut aiheesta useammankin henkilön kanssa ja saanut jo senkin pohjalta dataa siitä, etteivät kaikki tosiaan kärsi ahdistuksesta. Tuo on itselleni jotenkin niin absurdi ajatus, sillä omassa elämässä ahdistusta on ollut sen verran paljon. Kohdallani tämä tosin selittyy muutamalla asialla, joista päällimmäisenä vaikuttaa nimenomaan se pohja, jonka olen saanut ihmissuhteille sekä sen lisäksi henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten herkkyys ja suhteellisen alhainen stressinsietokyky.
Nykyään ahdistus on hyvin yleistä ja vaikka en osaa sanoa, onko sitä enemmän verrattuna vuosien takaiseen, sanoisin sen olevan suhteellisen suuri ongelma yhteiskunnassamme. Syitä ahdistukseen voi olla monia ja varmasti aika usein ahdistus on ihan vaan kiireisen arjen ja stressin yhteen laskettu summa. Usein noissa tilanteissa esiin nousevat myös ne menneisyyden haamut, jolloin henkilökohtainen kaaos onkin valmis. Onneksi ahdistuksen kanssa ei tarvitse olla yksin, vaan siihen on saatavilla apua! Itse koen että terapia yhdistettynä turvallisiin ihmissuhteisiin ja tasapainoiseen elämään on aika hyvä yhdistelmä ahdistuksen hallinnassa. Toki on tehtävä henkilökohtaistakin työtä asian suhteen, mutta jos eväitä siihen ei ole, on työskentely hyvin hankalaa. Tästä syystä suosittelen jälleen kerran terapiaa, mikäli tuntuu että ahdistus on läsnä arjessa vähän turhankin usein tai et pääse jostain tietyistä ahdistavista ajatuksista eroon. Sekin kun on karu fakta että ahdistus lisää ahdistusta ja sitä kohtaan saattaa kehittyä jopa ennakoivaa pelkoa, josta itsessään kehittyy ongelma.
Koetteko te usein ahdistusta ja jos niin millaisissa tilanteissa? Liittyykö ahdistus enemmän ihmissuhteisiin vai ihan noin yleisesti elämään sekä tulevaisuuteen? Millaisia ajatuksia aihe noin muuten teissä herättää?
Kuvat: Iines / edit: minä
Kengät Puma / Housut