Miten antaa anteeksi itselleen ja muille?

Anteeksianto ei ole aina helppo asia käsitellä. Usein anteeksiannossa onkin kyse loppupeleissä itselleen anteeksi antamisesta, jonka jälkeen toiselle anteeksiantokin helpottuu. Niin pitkään kun olemme katkeria itseämme kohtaan, olemme sitä meitä satuttaneitakin kohtaan. Itselleni asia on kirkastunut hyvin selkeästi tässä viimeisen vuoden sisään ja olenkin joutunut työstämään suhdetta sisimpääni. Sen kautta olen löytänyt ne padotut tunteet, joihin olen saanut vihdoin kosketuksen, ja sitä kautta olen kokenut pikkuhiljaa ihmeellistä vapautumista. Kun olen ymmärtänyt, mistä anteeksiantamattomuuden tunteissa on ollut kyse, on minun ollut helpompi niitä käsitellä ja työstämisen kautta mennä elämässä eteenpäin. Usein anteeksiantamattomuuteen liittyy todella paljon ahdistusta, vihaa ja satutetuksi tulemisen tunteita. Jos ihmissuhde päätyy riitaisissa merkeissä tai muuten ikävästi, usein siitä seuraa nimenomaan negatiiviset tunteet, joista ei ihan heti irti pääse ellei niitä työstä. Kyseisiä tunteita onkin helpompi padota sisimpäänsä kuin käsitellä. Usein ihminen kääntääkin satutetuksi tulemisen uhmaksi, katkeruudeksi tai vihaksi, joka taas ei johda mihinkään muuhun kuin oman sisäisen tunneyhteyden katkeamiseen. Ja mikä aidosti pahinta – usein näistä kaikista tunteistaan kärsii pahiten itse. Kaikki katkeruus syö meitä sisältä päin ja tällöin meillä on paha olla vaikka ulospäin esittäisimme muuta.

Elämässäni on tosiaan ollut vaikeita asioita, joiden suhteen olen joutunut käymään taistelua anteeksiannon kanssa. Prosessit eivät ole olleet missään nimessä helppoja, mutta loppupeleissä anteeksiannon kautta tapahtuu aika ihmeellistä rentoutumista, joka johtaa iloon ja vapauden tunteeseen. Olen ikään kuin päässyt enemmän sellaiseen olotilaan, jossa osaan katsoa asioiden taakse sekä ymmärtää myös tilanteiden toista osapuolta kuin aikuinen. Sen sijaan että syyttelisin tai katsoisin asioita suppeasti omasta näkökulmasta, kykenen (ja ennen kaikkea haluan) nyt asettua toisen henkilön asemaan ja täten ymmärrän paremmin. Samalla en myöskään unohda ymmärtää itseäni ja se on tässäkin asiassa johtanut siihen, että olen saanut lisää ymmärrystä myös muita kohtaan. Itsensä ymmärtäminen ei tosin ole ollut mikään sellainen taikatemppu ”simsalabim”, vaan se jos mikä on vaatinut menneisyyden avaamista ja sitä kautta syiden löytämistä käytökselleen. Tuo tietoisuus puolestaan on avannut itselleni aivan uudenlaisen maailman itseymmärryksen suhteen ja minusta on tullut myös armollisempi niin itseä kuin muitakin kohtaan.

Anteeksiannossa ei ole kuitenkaan kyse väärien tekojen hyväksynnästä – liittyvät ne sitten muihin ihmisiin tai omaan käytökseen. Vastuu tulee aina kantaa, eikä anteeksianto poista missään nimessä vastuuta keneltäkään osapuolelta. Mutta anteeksianto antaa kummasti ymmärrystä, se luo pehmeän tunnelman ja omien kokemuksieni mukaan vapauttaa ahdistavista ajatuksista sekä tunteista. Usein selittämättömän ahdistuksenkin taustalla on ihan vaan anteeksiantamattomuus, joka kytee meissä, mutta emme sitä oivalla tai kenties edes rohkene kohdata. Kuten viime viikolla kirjoittelin, tunteet vaikuttavat kokonaisuutena meihin ja myös anteeksianto vaikuttaa ihan jo fyysisellä tasolla hyvinvointiimme. Saatamme nukkua paremmin, olemme paremmalla tuulella, stressaamme vähemmän, vaikeidenkin tunteiden hallinta helpottuu, tunteiden kokeminen muuttaa muotoaan ja siitä tulee jollain tapaa jopa aidompaa sekä syvempää. Anteeksiannolla on siis lukuisia positiivisia vaikutuksia meihin, jonka vuoksi siihen kehotan pyrkimään. Tietenkin kaikella on aikansa ja paikkansa, eli väkisin ei pidä alkaa vääntämään. Joskus liian tuore ikävä tapahtuma saattaa estää meiltä sen käsittelyn, koska tuo asia tuntuu vielä turhan aralta kohdattavaksi. Tämäkin tulee ymmärtää ja siksi meidän tuleekin pyrkiä olemaan myös itsellemme armollisia. Meillä on oikeus kokea myös negatiivisia tunteita – surra ja olla vihaisia.

Anteeksiantoon pätee hieman sama kuin rakastamiseen, eli jotta voimme osoittaa noita tunteita muille, tulee meidän ensin kyetä kokemaan niitä itsemme kanssa. Hyvin moni asia lähteekin meistä itsestämme ja siitä suhteesta, joka meillä on itsemme kanssa. Olin esimerkiksi aina kuvitellut että minulla on ihan hyvä suhde itseeni, mutta terapiassa huomasin, miten huonolla tolalla itsetuntoni olikaan – tai siinä kohtaa taisin myöntää sen itselleni. Syytin noista tunteista pitkään ulkopuolisia nämä tunteet minulle ”aiheuttaneita” kunnes tajusin, ettei se hyödytä yhtään mitään. Minä itse olen vastuussa omasta olotilasta. Usein tuollaiseen syyttelyyn liittyy myös itsensä syyttelyä siitä, miksi on ottanut toisen sanoista itseensä tai miksi on niin heikko, että on antanut muiden vaikuttaa itsetuntoonsa? Ja nämä puolestaan ovat niitä pieniä asioita, jotka pikkuhiljaa tuhoavat meitä ja lisäävät anteeksiantamattomuutta ennen kaikkea itseä kohtaan. Usein ihminen on kaikista pahin kriitikko itselleen. Kaikki kuitenkin lähtee meistä ja se millaisia olemme ulkopuolisia kohtaan, heijastelee sisimpämme tilaa.

Heräsikö ajatuksia tai onko omakohtaista kokemusta anteeksiannosta? 

Karkkipäivä – mitä mieltä siitä olen?

Kun olin lapsi, syötiin meillä herkkuja aina lauantaisin. Lauantaita kutsuttiinkin karkkipäiväksi ihan syystä, sillä silloin sai herkutella oikein luvan kanssa. Olen pienestä pitäen ollutkin perso makealle ja vuosikaudet valitsin aina Makuunin irtokarkkipussin sipsien tai muun suolaisen sijaan. En oikeastaan osaa sanoa mikä tässä on viime vuosina muuttunut, mutta enää en ole samalla tavalla makealle perso. En oikeastaan kärsi makeanhimosta – siis aidosta himosta – juuri koskaan, en edes ennen kuukautisia. Syönkin makeaa oikeastaan pelkästä tottumuksesta ja no, onhan se myönnettävä että kyllä herkuttelu on ihan kivaakin. Herkuttelussa on itselleni kyse enemmänkin sellaisesta tavasta ja nimenomaan etenkin viikonloppuihin liittyvästä rutiinista. En kanna herkkuja pussi kaupalla kotiin, mutta kyllä viikonloppuisin menee tavallisesti joko viiniä, jäätelöä, pizzaa tai karkkia – välillä useampaakin näistä samaisen viikonlopun aikana. Ja arkisin syön välillä jotain terveellistä hyvää kuten raakasuklaa tai vaikka raakapalloja – vähän siitä riippuen, olenko leiponut tai onko kaapissa jotain hyvää.

Tänään haluan paneutua makean syömiseen ja karkkipäivään, siihen mitä ajatuksia karkkipäivä ja tuon kaltaiset ”rajoitukset” itsessäni aikaan saavat ja millaisia kokemuksia minulta löytyy? Kuten olen useampaan otteeseen todennut, olen ihminen, jolle eivät sovi kiellot tai rajoitukset. En tiedä mikä siinä onkin, mutta jos minulta kielletään jokin asia kokonaan, mietin sitä enemmän kuin olisi tarpeen. Omistan myös hyvän itsekurin, mitä tulee päätösten tekoon, eli jos jotain päätän, silloin siinä pysyn. Eli kyse ei ole siitä että repsahtaisin heti seuraavana päivänä päätöksestä, vaan ennemminkin siitä, että lakkoillessa tuo kielletty asia vie aivan liikaa tilaa ajatuksistani. Olen kuitenkin ollut useammankin kerran karkkilakoissa ja lapsena olin lakossa pisimmillään jopa vuoden. Viimeiseen viiteen vuoteen en ole kuitenkaan lakkoillut enkä nykyään koe sille enää mitään tarvetta. Itse asiassa jopa koen, että kiellot vaan lisäävät himoja ja tällöin jopa täysin mitättömästä asiasta saattaa tulla turhankin suuri ajatushirviö.

Ymmärrän että osa ihmisistä kaipaa rajoituksia pysyäkseen ”ruodussa”. Itse olen kasvanut perheessä, jossa on vaalittu terveellisiä ja liikunnallisia arvoja, jonka vuoksi minulle salaatin valitseminen pizzan sijaan ei ole mikään ongelma ja se tulee luonnostaan. Syönkin arkisin oikein mielelläni terveellistä ravintoa, sillä pidän siitä olosta, joka terveellisen ruoan jälkeen tulee. Treenaan myöskin säännöllisesti ja jo siksikin haluan syödä treenejä tukevaa ravintoa. Veikkaan että tämä kokonaisuus on se, joka saa minut pysymään myös viikolla terveellisemmällä linjalla. Eli vaikka en pidäkään nykyään enää karkkipäivää ja voin periaatteessa syödä karkkia vaikka joka päivä, en koe siihen tarvetta tai edes halua. Tiedän kuitenkin lukuisia ihmisiä, joille tällainen tyyli ei sovi, vaan se on aina joko tai. Eli joko ollaan lakossa kuukausi kaupalla tai sitten kiskotaan makeaa niin paljon kerralla, että tulee huono olo. Ja sitten on heitä, jotka syövät joka päivä suklaapatukan – ihan vaan tottumuksesta. Uskon että tuollaisessa pahaan oloon saakka ahmimisessa on kyse pitkälti jonkinlaisista lukoista, nimittäin olinhan itsekin yhdessä vaiheessa se joka söi karkkia aina huonovointisuuteen saakka ja kärsin järkyttävistä makeanhimoista. Vaikka lähtökohtani ovat ruokailun suhteen hyvin terveet, silti jossain kohtaa itsekin kamppailin nimenomaan makeanhimon kanssa koska asetin itselleni rajoituksia sekä kieltoja.

Suhtautumiseni karkkipäivään onkin tavallaan hieman ristiriitainen. Vaikka voisin kuvitella että se sopii varmasti osalle, silti en voi olla miettimättä onko rajoitusten asettaminen kuitenkin huonosta? Korostavatko rajoitukset vaan olemassa olevaa ongelmaa sen sijaan, että mietittäisiin miksi emme kykene  syömään ns. normaalisti ilman jatkuvaa pakonomaista tarvetta syödä makeaa ja kenties hakea sitä kautta ensin mielihyvää, jota seuraa mahdollisesti sitten morkkis? Ainakin omalla kohdallani karkkipäivän noudattaminen aiheutti täysin turhaa himoa makeaa kohtaan ja ikään kuin teki makeansyönnistä suuremman asian kuin se onkaan. Muistan, miten jossain kohtaa oli trendikästä pitää kerran viikossa ”cheat day”, jolloin syötiin aivan järkyttävät määrät kaikkea sontaa yhden päivän aikana ja seuraavana päivänä sitten jatkettiin kurinalaisella linjalla. Mielestäni tuossa on jotain jopa hieman sairasta, vai mitä mieltä te olette? Kirjoitin joku aika sitten tekstin siitä, miten suhde ruokaan kuvaa suhdetta elämään. Nyt kun itse mietin omaakin elämääni taaksepäin, olin jossain kohtaa aivan liian tiukka itseäni kohtaan ja kysynkin, miksi ihmeessä? En ole koskaan paininut ylipainon kanssa, tai edes ole herkästi painoa keräävää tyyppiä. Tästä huolimatta tavoittelin jotain sellaista, joka siinsi omissa mielikuvissani. Hain hyväksyntää ja halusin olla täydellinen muiden silmissä. Kurinalaisuus tuntui hienon ihmisen merkiltä ja sitä koki olevansa jotenkin parempi ihminen, kun kykeni kontrolloimaan myös makean syöntiä. Ongelma oli siis jossain syvemmällä sen sijaan että olisi ollut kyse pelkästä karkin syömisestä tai syömättä jättämisestä.

Tarkoitukseni ei ole lytätä karkkipäivää tyystin, vaan herätellä ihmisiä pohtimaan miksi koetaan järkyttävää makeanhimoa tai miksi kieltäydytään totaalisesti valkoisesta sokerista? Itse uskon sellaiseen ajattelutapaan, että kehomme tarvitsee vähän kaikkea, eikä sille tee huonoa syödä välillä sokeriakin. Ei meidän tarvitse elää täydellisessä kurinalaisuudessa vaan korostan myös nautinnon tärkeyttä. Toki voimme nauttia myös paremmista valinnoista, eli vaikka raakasuklaasta tavallisen sijaan kuten itsekin usein teen, mutta ei sekään silti estä minua syömästä myös tavallista suklaata. Vinkkinä taas teille jotka kärsitte jatkuvasta makeanhimosta, tsekatkaa ruokavalio noin muuten kokonaisuutena. Onko siellä kenties energiavajetta tai liiallista yksipuolisuutta? Kenties kieltoja kiellon perään? Usein pihistely tavallisen ruoan syömisessä johtaa makeanhimoon, kun keho kaipaa energiaa ja sitä usein sitten halutaan napata nopeista lähteistä jotka nostavat verensokerit hetkessä.

Loppuun haluan kysyä teiltä, mitä mieltä olette karkkipäivästä? Syöttekö kerran viikossa makeaa täyslaidallisen ja elätte loput kuusi päivää kurinalaisesti, vai mikä tyyli teillä toimii parhaiten?

 

*Kuvituksen suklaat saatu