Olen jutellut viime aikoina pariinkin otteeseen eri ihmisten kanssa menettämisen pelosta ja siitä, miten pelko toisen ihmisen menettämisestä saattaa olla monissa ihmissuhteissa läsnä. Yksi pelkää tapailuvaiheessa että toisen fiilikset yhtäkkiä lopahtavat, kun taas toisella pelko jatkuu vielä parisuhteessakin. Eikä aina tarvitse olla edes läheisriippuvainen tai muutenkaan takertuva luonne, vaan menettämisen pelko voi olla läsnä myös ihmisillä, jotka ovat itsenäisiä. Usein menettämisen pelon taustalla on jonkinlainen traumaattinen kokemus, jossa olemme tulleet petetyksi, jätetyksi tai kokeneet lapsuudessa ns. hylkäämiskokemuksen. Hylkäämiskokemuksen ei välttämättä tarvitse olla sellainen jossa toinen vanhempi katoaa täysin lapsen elämästä, vaan se voi tulla jo lyhyemmänkin ajan poissaolosta. Itselleni tämä oli suhteellisen uutta tietoa, mutta näin kun ajattelen – kuulostaa se hyvin järkeen käyvältä. Eihän pieni lapsi ymmärrä miksi toinen turvallinen vanhempi yhtäkkiä katoaa vaikka viikoksi tai kahdeksi, koska pienen lapsen ymmärrys ei riitä tällaiseen. Tästä syystä tiedostan, ettei monikaan pienten lasten vanhempi matkusta pidempiä aikoja erillään lapsesta, sillä häntä halutaan varjella tuollaiselta kokemukselta.

Aina kun välitämme jostain ihmisestä, totta kai hänen poistuminen elämästämme tulee satuttamaan. Ei välttämättä tarvitse olla korvia myöten edes rakastunut, vaan ihan jo ihastumisvaiheessakin toisen lähtö saattaa aiheuttaa todella pahan mielen pitkäksikin aikaa. Itse olen muutamaankin otteeseen kokenut sen, että toinen ihminen on ns. kadonnut elämästäni – jättänyt vastaamatta viesteihin tai ahdistunut siinä kohtaa, kun olisi pitänyt miettiä mitä seuraavaksi. Toki näin jälkikäteen näen asiat laajemmasta perspektiivistä ja ymmärrän, että noiden ihmissuhteiden kuuluikin päättyä. Siitä huolimatta olen usein miettinyt, miten paljon helpommalla kaikki osapuolet pääsisivät, jos jokainen suhde aina ”clousattaisiin” toista kunnioittavalla tavalla, eikä jätettäisi ketään epätietoisuuteen? Onhan se nimittäin ikävää törmätä sitten seuraavalla kertaa ihan vaan sattumalta jossain, tai ylipäänsä se tunteiden ahdistava sekamelska joka noin päättyneistä ihmissuhteista jää, on sellaista jota en toivo kenellekään. Meidän tulisikin ottaa enemmän vastuuta ihmissuhteista, sillä olemme aikuisia, emme lapsia.

Ja mitä olen tosiaan aiheesta lähipiirini kanssa jutellut, tällainen käytös on nykyään arkipäiväistynyt. Veikkaan että hyvin moni alkava ihmissuhde päättyy koska ollaan itsekkäitä, eikä ensimmäisen vastamäen tullen ollakaan valmiita selvittämään asiaa, vaan ajatellaan että päästään helpommalla kun kadotaan kokonaan. Tällöin ei tarvitse kohdata itse ongelmaa tai keskustella, vaan voi nostaa kytkintä, unohtaa ja vaihtaa seuraavaan – mukamas helpompaan ihmiseen. Ymmärrän todella hyvin että jo mainitsemani kaltaiset kokemukset vahvistavat menettämisen pelkoa ja seuraavalla kerralla uuden suhteen alkaessa, muistetaan jälleen nuo traumaattiset muistot. Enkä siis voi itsekään väittää etteivätkö omat kokemukseni olisi jättäneet minuun jälkiä. Olen avioeroperheestä ja itsekin pari kertaa eronnut suhteista, joiden en ikinä kuvitellut päättyvän eroon. Ja jo ihan sekin, että olen nähnyt paljon pettämistä läheltä käsin, on vaikuttanut siihen, miten luotan ihmisiin. Vaikka haluan aina uskoa ihmisistä hyvää enkä tahdo koskaan muuttua pessimistiksi ihmissuhteiden suhteen, kyllä välillä löydän itseni pelkäämästä. Mitä enemmän saamme, sitä enemmän meillä on myös menetettävää. Kuitenkin se että peloistaan voi olla avoin ja nostaa ne pöydälle, on mielestäni se avain jolla voimme niitä käsitellä. Pelkojen realisointi on myös asia, johon kannustan ihan jokaista. Usein pelko on nimittäin mielen tuotosta ja harvoin edes kovin realistinen.

Ihmissuhteissa yksi kantava voima on luottamus – luottamus luo turvallisuuden tunteen ja sen, että voimme olla suhteessa täysin omana itsenämme. Mielestäni rehellisyyden lisäksi luottamus onkin ihmissuhteissa yksi tärkeimmistä asioista, joita peräänkuulutan. Jos en luota toiseen, en voi antaa hänelle riittävästi itsestäni. Luottamuksen rakentaminen tapahtuukin pikkuhiljaa ja uusien ihmissuhteiden suhteen jo pienikin särö saattaa olla ratkaiseva. Siksi pidän erityisesti ihmissuhteiden alkutaivalta hyvin merkityksekkäänä. Se miten siinä kohtaa asiat etenevät, millainen fiilis molemmilla on, puhutaanko tunteista, tai luodaanko toiselle sitä turvallisuuden tunnetta ja luottamusta siitä, että ollaan oikeasti tosissaan, on tärkeää. Ihmissuhteissa on myöskin aina kyse heittäytymisestä ja siitä, että altistaa itsensä myös negatiivisille tunteille. Joka kerta kun laittaa sydämensä peliin, on mahdollisuus joko onnistua tai epäonnistua. Uskon kuitenkin vahvasti tunteeseen ja siihen, että sen vaan tietää kun edessä on oikea ihminen, jonka kanssa tuon riskin haluaa ottaa – kävi miten kävi. Tällöin sitä vaan haluaa uskaltaa, vaikka välillä menneisyyden traumat kummittelisivatkin.

Mikäli hylkäämisen tunnelukko on vahva ja se hallitsee elämää, tulisi sitä ehdottomasti pyrkiä käsittelemään. Lievät ja satunnaiset menettämisen pelon tunteet ovat tosiaan hyvin luonnollisia siinä kohtaa, kun välitämme toisesta, ja noista tunteista selviää useimmiten puhumalla. Kannustankin avoimuuteen ja se, minkä olen itse kokenut tässä asiassa hyväksi, on nimenomaan rehellisyys ja niiden pelkojen konkretisoiminen tähän päivään. Historia on aina meissä olemassa olevana, mutta se ei ole tämä hetki eikä historian tarvitse toistaa itseään.

Onko teillä kokemuksia menettämisen pelon tunteista ihmissuhteissa?