Traumat kulkevat mukanamme
Kirjoitan tänään aiheesta, joka on suhteellisen haastava. Se on haastava paitsi sisäistää, myös pukea sanoiksi ja tuo asia on trauma. Traumat liitetään yleisimmin insestiin, koulukiusaamiseen, sotaan, kuolemaan tai väkivaltaan. Trauma voi liittyä kuitenkin oikeastaan mihin tahansa mieltä tai kehoa järkyttäneeseen asiaan/tapahtumaan. Traumatisoiva tilanne voi olla lyhytkestoinen tai pidempään jatkunut tapahtumaketju, joka jättää kehoomme jäljet. Puhutaankin siitä miten traumat kulkevat mukanamme lapsuudesta aikuisuuteen, tai jopa periytyvät sukupolvelta toiselle. Oikeastaan koko trauma-asia on ollut itselleni aivan vieras ennen terapiaa. En ollut koskaan ajatellut, että kehossani voisi olla lapsuudesta minuun kiinnittyneitä traumoja, jotka ovat jääneet hoitamatta. Olin aina ajatellut että traumatisoitunut henkilö on kohdannut jotain ”oikeasti” todella, todella järkyttävää kuten sodan tai seksuaalisen hyväksikäytön. Paljon kuitenkin kannamme mukanamme hiljaisia traumoja, jotka ovat tapahtuneet perheessä tai läheisissä ihmissuhteissa.
Trauma rikkoo aina jotain meissä. Jos traumaattinen kokemus tapahtuu lapsuudessa, se vaikuttaa tapaamme luottaa ympäristöön sekä ihmisiin. Tämä taas heijastuu elämään myöhemmin. Puhutaan ikään kuin trauman koteloitumisesta, jolloin trauma jää meihin, mutta sitä ei käsitellä tai hoideta. Saatamme elää vuosikausia ilman että avaamme tuota meitä vahingoittanutta asiaa kenellekään ja kenties dissosioimme tapahtumat meistä ulkopuolisiksi. Yksi masentuu ja toinen ei edes ”muista” traumaa, mutta ihmettelee miksi tietyt tilanteet, hajut, ihmisten eleet tai ympäristö saattaa aiheuttaa ahdistusta. Monesti taustalla onkin käsittelemätön trauma, jota emme välttämättä itsekään tiedosta. Minä esimerkiksi huomaan, että muiden ihmisten riitely, huuto, aggressiivisuus ja ylipäänsä hermostuneisuus aiheuttavat minussa jännitystä. Kehoni menee ikään kuin sellaiseen lukkiutuneeseen valmiustilaan – jännittyy konkreettisesti ja kurkkua kuivaa. Saatan myös itkeä tai kokea tarvetta mennä riitatilanteessa väliin yrittämään sopua. Tämä johtuu siitä, että olen kasvanut ristiriitaisten tunteiden ilmapiirissä, jossa on ollut paljon riitoja ja huutoa sekä kokenut tarvetta ”pelastaa” tilanne. Tuosta on jäänyt muistijälki kehooni ja vaikka asiaa on purettu terapiassakin, silti muistijälki elää edelleen. Nykyään osaan kuitenkin paremmin ennen kaikkea ymmärtää reaktioitani ja tilanteen tullen tiedän nopeasti, mistä on kyse. Noissa tilanteissa pyrinkin rauhoittelemaan mieltäni ja vaimentamaan muistijälkeä, sillä tapahtuma ei ole uhkaava, vaikka liittäisinkin automaattisesti kovaäänisen riitelyn uhkaan.
Se mikä on lohdullista, on ettei trauman tarvitse elää kehossa loputtomiin. Käsittelyn kautta voimme vapautua, mutta usein ongelma piileekin juuri siinä, ettei traumaattista asiaa välttämättä osaa purkaa sanoiksi, vaan se purkautuu ulos muilla tavoin kuten vaikka raivona, vihana tai paniikkikohtauksina. Trauma voi oireilla myös fyysisenä kipuna tai vaikka sairasteluna. Mitä traumaattisempia kokemukset ovat, sitä pidempään niiden käsittely saattaa terapiassa viedä. Ne kaikista traumaattisimmat kokemukset saattavat elää kehossa vaikka koko elämän ajan ilman, että niitä edes tajuaa. Tämän vuoksi usein puhutaan myös siitä miten traumat kulkevat sukupolvelta toiselle kiintymyssuhteiden kautta taakkasiirtymänä. Esimerkiksi emotionaalinen tunnevaje siirtyy sukupolvelta toiselle, jos vanhempi ei kykene osoittamaan rakkautta ja hellyyttä lasta kohtaan, koska hänkään ei ole noita tunteita omien vanhempien toimesta kokenut. Toisinaan mietin, miten pelottavaa tuo käytösmallien eteenpäin siirtyminen on. Itse ainakin huomaan itsessäni vanhempieni toimintamalleja ja olen usein miettinyt, että vaikka haluaisin muuttaa joitain tunnelukkoja, pystynkö niitä kuitenkaan loppupeleissä muuttamaan? Vaikka pyrin siihen, ovatko ne kuitenkin niin tiukasti minussa? Toisaalta samaan aikaan myös koen että meidän sukupolvi on se, joka uskaltaa kohdata tunnelukot, traumat ja ahdistavatkin asiat paremmin kuin meitä edeltävä sukupolvi. Nyt on se aika kun ihmiset hoitavat henkistä minäänsä ja ovat kiinnostuneita siitä, mistä oma häiriökäytös johtuu, ja miten sitä on mahdollista muuttaa. En sanoisi että alkoholistin lapsi on aina automaattisesti alkoholisti, tai insestin uhri ei kykene koskaan normaaliin seksuaalisuuteen, mutta jäljet se jättää.
Elämässä hyvin moni asia on meistä riippumaton ja ympäristö saneleekin pitkälti sen millaisia meistä kasvaa. Tämän vuoksi menneisyyttään on jossain kohtaa elämää hyvä läpi käydä. Sitä ei välttämättä tarvitse tehdä parikymppisenä, kun kaikki on edessä ja kenties haluaakin elää ”going with the flow -meiningillä”. Jossain kohtaa useammalle tulee kuitenkin se hetki, kun mieli ja keho ilmoittelevat että nyt tulisi pysähtyä ja prosessoida. Tyypillistä on että elämän identiteettikriisit ja suuret mullistukset kuten erotilanteet tai menetykset, nostavat vanhoja traumoja pintaan. Itse havahduin tähän vasta kolmenkymmenen korvilla, jolloin elämäni ajautui kriisiin. Tuolloin mietin, miten olin saattanut elää vuosia ajattelematta asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun niin vahvasti? Ehkä siihen liittyy nimenomaan osittain sitä, etten ole halunnut kyseisten asioiden vaikuttavan, jotka kuitenkin vaikuttavat. Niiden mielen perukoille työntäminen on ollut helpompaa kuin käsitteleminen tai vanhojen ”jauhaminen”. Monesti on helpompi kieltää kuin myöntää.
Haluan tekstilläni kannustaa jokaista traumojen kanssa painivaa hakemaan asiaan apua mikäli mahdollista. Kuten jo pariin otteeseen todettu, harvoin traumoja kykenee avaamaan itsekseen saatikka ystävien kesken. Ylipäänsä kyseenalaistan nykyään sellaista ”ystävä on kuin terapeutti” ajatustapaa, sillä terapiassa käyneenä ymmärrän ystävän ja terapeutin eron. Moni asia on meissä sellaisen suojamuurin takana, että niitä voi olla helpompi avata vieraalle kuin todella läheiselle ihmiselle.
En kysy onko teillä traumoja, sillä se olisi hieman epäkorrektia, mutta mikäli aihe herätti ajatuksia kuulisin niistä mielelläni? Itsellänikin olisi tähän vielä enemmän annettavaa, mutta yksityisyyttä suojellakseni en voi avata kaikkea, vaikka tiedän että henkilökohtaisemmin omista traumoista puhuminen saattaisikin toimia jollekin mielettömänä vertaistukena. Minulle saa kuitenkin aina laittaa sähköpostia jos sille tuntuu. <3
