Ajattelin ennen että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja elämäänsä. Iän myötä olen kuitenkin ymmärtänyt ettei se todellakaan aina mene niin. Hyvin moni ihminen on olosuhteiden tai kasvuympäristön uhri. Koska tuo kaikki vaikuttaa siihen millaisia meistä tulee – vaikuttaa se myös elämäämme aikuisena ja miten esimerkiksi tavoittelemme unelmia tai asioita. Kasvatuksella on mielettömän suuri merkitys! Ja siinäkin eroa syntyykö Suomessa Eiraan vai Jakomäkeen. Uskon että aina on yksilöitä, jotka nousevat pohjalta korkealle jo pelkän sitkeän luonteensa voimin, mutta aina myös heitä, jotka ovat herkempiä ympäristön vaikutuksille ja täten saattavat vaikka syrjäytyä. Kaikki ei siis omassa elämässä ole aina omissa käsissä, vaan kyllä paljon elämässä on kiinni ulkoisistakin tekijöistä.

Suhtauduin aikaisemmin lihansyönnin välttämiseen lepsummin ja söinkin aina toisinaan naudanlihaa esimerkiksi hampurilaisissa, vaikka pääasiallisesti pidin itseäni kasvissyöjänä. Kasvissyönti perustui noin muutenkin enemmän siihen, että liha useimmiten ällötti kuin huoleen ympäristöstä. Tällä hetkellä päätös elää täysin lihatonta elämää on hyvin vahva ja maitotuotteetkin tulen vähentämään jälleen minimiin, kuten ne muutama vuosi sitten olivat. Mielipiteeni kasvissyönnistä perustuu juuri nyt kaikkeen muuhun kuin itsekkäisiin mieltymyksiin tai haluihin, eli haluan olla kasvissyöjä maapallon hyvinvoinnin vuoksi.

Olin jossain kohtaa maahanmuuttokriittinen. Tämä oli sitä aikaa kun raiskaustapaukset olivat paljon pinnalla ja maahamme otettiin jatkuvasti lisää ulkomaalaistaustaisia sekä pakolaisia. Tuolloin asia ahdisti todella paljon eikä siis siitä syystä, että maa monikansallistuisi, vaan pelkäsin, mitä tuo muutos tulee aiheuttamaan. Pakolaisilla etenkin on aikamoiset taustat ja jokainen varmasti ymmärtää, että sodan keskellä oleminen traumatisoi ihmisiä jopa pysyvästi… Tänä päivänä johtuen tilanteen rauhoittumisesta, olen itsekin oivaltanut ettei pelko lietso kuin pelkoa ja tehtävämme on hyvinvointivaltiona auttaa sen, minkä pystymme. Toki edelleen ajattelen että jos Suomeen tullaan pakolaisina tai maahanmuuttajina, tänne tulee pyrkiä sopeutumaan sen sijaan, että käyttäydytään huonosti tai uhmataan maan kulttuuria, mutta yleinen asenteeni on erittäin hyväksyvä. Pidän sellaista ”rajat kiinni” puhetta todella nolona ja sivistymättömänä.

Ennen uskoin Jumalaan, enää en ole täysin varma. Aikaisemmin uskoni oli jotenkin niin sokeaa, naivia ja sellaista kasvatukseen perustuvaa, mutta viime vuosina kyseenalaistettuani koko asiaa järjellä ja itsenäisesti, en ole enää täysin varma mihin uskon. Uskon kyllä johonkin suurempaan voimaan kaiken takana, mutta onko se Jumala – sitä en tiedä. Jollain tavalla uskon myös siihen että kaikki uskonnot ovat periaatteessa yhtä ja samaa, eli kaikki uskovaiset palvelevat sitä samaa ”Jumalaa” vaikka nimi on jokaiselle eri. Mutta absoluuttista totuuttahan tähän asiaan ei ole eikä tule olemaan, eli kaikki on kiinni siitä, mihin itse uskoo. Se mihin en kuitenkaan enää todellakaan usko on helvetti, tai että joitain ihmisiä odottaa kuoleman jälkeen helvettiin joutuminen.

Uskoin joskus myös sellaiseen, että jokaiselle ihmiselle on varattuna yksi ja ainoa oikea. Enää en siihen usko, sillä elämä on pitkä. Uskon että jokaisen elämään voi mahtua useampi suuri rakkaus ja ns. oikea ihminen. Tokikaan näitä ei välttämättä ole kuin muutama koko elämän aikana, mutta se että niitä olisi ainoastaan yksi, on aika absurdia. Ihminen kuitenkin muuttuu niin paljon esimerkiksi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana, etten usko että kasvu sen kumppanin kanssa menisi aina samaan tahtiin. Eikä tämä ajatus ole mielestäni niinkään surullinen vaan päinvastoin. Jokainen ihmissuhde ja ero kasvattaa meitä ihmisenä aivan mielettömän paljon. Uskon että parisuhteiden myötä tiedämme ylipäänsä paremmin mitä kumppanilta haluamme ja mitä puolestaan emme halua.

Itselleni on nykyään todella tärkeää tasa-arvoa vaaliva käytös niin itseltä kuin muiltakin. Nuorempana saatoin katsoa vähän läpi sormien mautonta sovinistista läppää enkä uskaltanut puuttua epäkohtiin. Nykyään huomaan että olen kaikelle rasistiselle käytökselle huomattavasti herkempi, sillä muutosta ei tapahdu ellei asioihin puututa. Jossain kohtaa ajattelin myös ettei ole minun tehtäväni puuttua, mutta nyt ajattelen että se todellakin on tehtäväni! Jos jokainen meistä kiertää vastuun, niin kuka sitten oikeasti puuttuu epäkohtiin? Aivan liian moni lähes raiskatuksi tullut vaikenee, tai sovinistisen vitsin kohteeksi joutunut käyttäytyy kuin ei mitään. Muutosta ei tapahdu ellei asioihin millään tavalla puututa.

Treenaan ennemmin vähemmän oman hyvinvoinnin ehdoilla kuin liikaa. Tämä muutos on tapahtunut viime vuosina ja olen tullut siihen lopputulemaan, että itselleni sopii huomattavasti paremmin rento ote liikuntaan kuin liian tiukka kurinalaisuus. Enää en ajattele että yhden treenikerran väliin jättäminen on katastrofi, vaan treenaan sitten huomenna ellen tänään. Olen melkeinpä ennemmin sitä mieltä, että useamman kohdalla varmasti pieni höllääminen voisi olla paikoillaan, sillä liikunnasta tulee aivan liian herkästi pakkomielle. Ihmiskeho ei kuitenkaan ole mikään mittari joka toimii numeraalisesti, vaan on kyse paljon suuremmasta kokonaisuudesta. Lepo ja palautuminen ovat yhtä tärkeitä kuin itse treeni.

Uskon nykyään muutokseen ja siihen, että ihmiset voivat muuttua. Mielestäni on naivia ajatella että jos on toiminut joskus jollain tietyllä tavalla, tulee toimimaan samalla tapaa lopun elämää. Ikä on antanut tähänkin asiaan perspektiiviä, sillä oma ajatusmaailma on muuttunut niin paljon tässä vuosien varrella. Ehkä nimenomaan se miten on huomannut oman kasvun ja muutoksen, on vahvistanut sitä muutoksien mahdollisuutta. Todella moni asia muuttuu iän myötä ja vaikka mielestäni missään nimessä ei ole syytä muuttua liberaaliksi ja hyväksyväksi kaiken suhteen, kyllä omalla tavalla sellainen ymmärrys lisääntyy elämänkokemuksen myötä. Vaikka et hyväksyisikään tiettyjä asioita, pyrit useammin näkemään niiden taakse ja ymmärtämään miksi joku toimii tietyllä tavalla. Toki aina on olemassa myös puhdasta tyhmyyttä ja ajattelemattomuutta, eli kaikkeen ei löydy edes fiksua selitystä…

Rakkaus voi loppua, kadota tai muuttaa muotoaan. Aikaisemmin tuntui absurdilta ajatella miten rakkaus voisi muka yhtäkkiä vaan loppua, mutta elämänkokemuksen myötä olen joutunut itse todentamaan miten kaksi ihmistä voivat kasvaa hyvin stereotyyppisesti erilleen toisistaan. Aikanaan ajattelin etten usko tuollaiseen ja pyrin kaikin keinoin välttämään moisen tapahtuman, mutta aina se ei vaan ole mahdollista. On niin helppo sanoa mitä ei tule tekemään, mutta joskus tilanteet vaan ajautuvat tiettyyn pisteeseen ilman, että niitä on enää edes mahdollista pelastaa. Jälleen tässä kohtaa on kuitenkin todettava ettei tuo aina missään nimessä ole huono asia, vaikka se siinä elämäntilanteessa sille tuntuisikin. Kaikesta voimme kasvaa ja oppia.

Oliko joukossa asioita, joihin voitte samaistua tai onko teillä jotain tiettyjä seikkoja, joiden suhteen ajatusmaailma on muuttunut vahvasti viime vuosien aikana?