Kirjoittelin toukokuussa blogiini isä-tytär-suhteesta ja sen vaikutuksista naisen elämään. Isäsuhde on erityisen merkityksekäs etenkin tyttärelle koska tytär peilaa isäänsä tuleviin miessuhteisiinsa ja isä  kykenee vahvistamaan kasvavan tyttärensä itsetuntoa, mitä tulee hänen naiseuteensa. Veikkaan että usein tyttären kohdalla isäsuhde mielletäänkin erityisen tärkeäksi, kun taas poikien kohdalla korostetaan äitisuhteen vaikutusta. Noin se oletettavasti meneekin mutta itse uskon siihen, että molempien vanhempien mallilla on omanlainen vaikutuksensa lapsen kehitykseen ja kasvuun sukupuolesta riippumatta. Lapsi peilaa itseään vanhempien kautta ja luo suhdetta itseensä. Siksi oikeastaan se kaikki mitä kotona tapahtuu – vanhempien välinen kommunikointi, vanhempien kommunikointityyli lapsia kohtaan ja yleinen ilmapiiri muovaavat lapsen suhdetta itseensä ja ympäristöönsä.

Omalla kohdallani äiti-tytär-suhde on noussut esiin vasta terapian myötä. Alkuun käsiteltiin isäsuhdettani mutta etenkin viime aikoina äitisuhde on ollut pinnalla. Ehkä merkittävin seikka jonka olen oivaltanut, on että koska oma äitinikin on hyvin vahva, itsenäinen ja pärjäävä, olen itsekin läpi elämäni todentanut vahvan naisen roolia. Se ettei ole olemassa sukupuoliroolijakoja vaan nainen kykenee hoitamaan samat asiat kuin mies, on ollut minulle aina enemmän kuin selkeää. Omalla tavallaan vahva rooli taas on vaikuttanut siihen että sitä on ikään kuin automaattisesti tukahduttanut kielteisiä tunteitaan koska aina on ollut tarve selvitä. Jostain syystä olen myös ajautunut suhteisiin aina miesten kanssa, joilla on päinvastainen äitikokemus kuin itselläni mikä taas on aiheuttanut parisuhteessa ongelmia. Nuo ongelmat ovat liittyneet lähinnä siihen että olen tosiaan niin vahva ja suora – sellainen miehestä riippumaton nainen. En ole ollut miestäkään kohtaan sellainen ”hyysäävä” tai toisen tarpeet jatkuvasti huomioon ottava, koska en ole oppinut siihen kotonakaan. Tämä taas on aika luontevaa ettei sitä osaa toimia omassa elämässään päinvastaisella tavalla etenkään siinä kohtaa, kun ei ole perehtynyt itseensä ja toimintatapoihinsa. Äitisuhdehan vaikuttaa useimmiten tyttären lähisuhteisiin ja on hyvin tyypillistä, että tytär soveltaa parisuhteessa suhdetta äitiinsä.

Vaikka koen, että olin pienenä isän tyttö, on äiti ollut läsnä koko lapsuuteni ja siitä tiedän, että äidin roolimalli on omalla tavallaan ollut merkityksellinen sen suhteen, millaiseksi naiseksi olen kasvanut. Isäni oli lapsuudessani paljon poissa ja asuikin pidempiä aikoja toisella paikkakunnalla. Uskon myös tämän vahvistaneen sellaista selviävän ja itsenäisen naisen roolia, joka on edelleen läsnä. Omalla tavallaan myös tuo, että on viettänyt niin paljon aikaa äidin kanssa, on ehkä aikaan saanut sen, että monenlaisia tunteita on tullut äitisuhteen aikana koettua. Meillä onkin otettu paljon yhteen ja riitojakin on ollut. Etenkin teininä kahakoita oli paljon mutta näin aikuisiällä onneksi enää vähemmän. Ehkä siinäkin on joku sellainen juttu, että äidille on kokenut aina voivansa olla jotenkin rehellisempi, koska hänen kanssaan on pääasiassa arkea elänyt?

Näkisin että tärkeintä toimivassa äiti-tytär-suhteessa on hyväksyntä. Hyvä äiti hyväksyy lapsena sellaisena kuin hän on eikä pyri muuttamaan häntä. Äiti hyväksyy myös lapsensa kielteiset tunteet eikä niitäkään tarvitse peitellä. Tyttärestä tulisi osata irrottaa ajoissa ja sellainen hänen henkilökohtaisten rajojen kunnioittaminen on erittäin tärkeää. Vaikka tytär on aina tytär, ei se tarkoita sitä että äidillä on oikeus puuttua lapsensa elämään vielä hänen kasvettuaan aikuiseksi. Toki tämä täysin sen rajoissa miten tytär haluaa mutta tärkeintä on lapsen rajojen kunnioittaminen. Itse koen, että maassamme vallitsee hyvin pitkälti sellainen äitejä suojeleva ilmapiiri joka saattaa omalla tavallaan aiheuttaa lapsessa sen, ettei hän kykene edes aikuisiällä sanomaan äidilleen ei, koska pelkää äidin loukkaantuvan. Tämä taas saattaa aiheuttaa tyttäressä sisään kasvanutta vihaa ja ärsytystä joka heijastuu myöhemmin elämässä kenties häiriökäytöksenä tai ongelmina itsensä kanssa.

Moni saattaa kyseenalaistaa sen, miksi paneutua äitisuhteeseen näin aikuisiällä koska irtautuminenhan on jo tapahtunut. Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että jos äiti-tytär-suhteessa hiertää mikä tahansa asia, kannattaa se käsitellä aikuisiällä. Omaa äitiään ei voi muuttaa mutta omaa suhtautumistaan voi. Joskus se että tarkastelee omaa lapsuuttaan ja suhdetta vanhempiinsa saattaa antaa vastauksia kysymyksiin, joita on pidempään miettinyt. Itse olen ainakin oivaltanut näiden suhteiden tarkastelun kautta niin paljon itsestäni ja siitä, miksi olen tällainen kuin olen tai miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn. Tämä taas auttaa minua tulevissa ihmissuhteissani koska tunnen itseni paremmin ja olen rohkaistunut kohtaamaan ne haavoittavimmatkin seikat.

Herättikö aihe teissä ajatuksia? Onko muita joita äiti-tytär-suhde on kenties näin aikuisiällä mietityttänyt?