Kuuntelen parhaillaan Maria Veitolan Veitola -äänikirjaa. Kirja on mielestäni aivan huikea ja useammassa kohdassa nyökyttelen – meissä on itse asiassa aika paljon samaa ja historiassamme ihmeen moni elementti kohtaa. Maria puhuu kirjassaan avoimesti vaikeistakin asioista ja mielestäni tuo on niin siistiä. Eilen kirjaa kuunnellessani pysähdyin kohtaan jossa Maria tarinoi rakkaudesta ja siitä, kuinka hän ihmettelee miten samat ihmiset kykenevät olemaan yhdessä nuoresta vanhaan asti. Tuohon aikaväliin kun mahtuu molempien kasvu- ja kehitysprosessit, jotka eivät välttämättä kulje synkroniassa. Tai miten ihmiselle voi riittää vain yksi seksikumppani koko elämänsä aikana? Nappasinkin tuosta ajatuksesta kiinni ja päätin, että kirjoitan siitä tänään ajatuksia blogiini.

Vielä parikymppisenä ajattelin, että haluan itselleni uskovaisen puolison jonka kanssa olen tietenkin lopun elämää yhdessä. Puolisosta puhun siksi, koska hengellisissä ympyröissä joissa olen kasvanut, etsitään aviopuolisoa seurustelukumppanin sijaan. On sellainen yleinen olettamus, että uskovaisen elämä on helpompaa jos hän löytää rinnalleen kumppanin joka on ns. liikkeen sisältä, eli myös uskovainen. Tuo ei aiheuta elämään niin paljon ristiriitoja, koska molemmilla on samat periaatteet sen suhteen kuinka tätä elämää eletään ja miten parisuhde toimii – loogista eikö? Seksuaalisuus on myös asia joka ei kuulu kahden ihmisen välille ennen avioliittoa. Tässä noudatetaan raamatun sanaa ja pahimmillaan tuo ”sääntö” aiheuttaa todella paljon ristiriitoja ja ongelmia nuoren elämään. Seksuaalisuus kun on täysin luonnollinen asia, jonka tukahduttaminen tai sen verhoaminen kielletyksi saattaa vääristää nuoren seksuaalikehitystä. Tiedän, että uskovaiset puolustelevat tätä sillä, että sääntö on meidän parhaaksemme koska irtosuhteet haavoittavat meitä aina. Itsekin ajattelin aikanaan noin ja periaatteessa ymmärrän kyllä sen viestin tuon ajatuksen takaa. Viesti on siis sinällään hyvä mutta loppupeleissä se on kuitenkin ihmisen omaa tahtoa rajoittava. Eikä aina ole kyse edes irtosuhteista. Moni haluaa toteuttaa seksuaalisuuttaan seurustelukumppaninsa kanssa ja jos suhde rakentuu molemmin puoliseen välittämiseen, en yksinkertaisesti ymmärrä mitä väärää siinä voisi olla? Ei ihminen voi elää elämää peläten ja jatkuvasti suojellen itseään siltä tunteelta, että sydän särkyy.

Jos en enää usko siihen, että kaikille riittää elämän ajaksi vain yksi ainut seksikumppani, niin en myöskään usko että jokaiselle on varattuna se yksi ainut oikea. Tietenkin tähän vaikuttaa omat kokemuksenikin, eli se kuinka olen ollut kaksi kertaa elämässäni rakastunut mutta lopulta havahtunut siihen että on kasvettu erilleen ja se yhteys joka oli ennen olemassa olevana, onkin muuttunut. Silti molemmissa suhteissa olen ollut umpirakastunut ja ajatellut, ettemme koskaan eroa. Ihmiset kasvaa ja kehittyy. Etenkin 20-30 ikävuosien aikana käydään aikamoista kasvuprosessia läpi, jossa on mahdollista, että ne parisuhteetkin vaihtuvat. Kuten Mariakin kirjassaan toteaa, ei voi olettaa, että kaksi ihmistä kasvaa ja kehittyy samaan tahtiin ikään kuin synkronoiden. Joskus toinen on toista edellä tai lähteekin suuntaan, joka on sille toiselle osapuolelle vieras. Eroaminen on mielestäni luonnollinen osa ihmisen kasvua sekin. Ero kasvattaa omalla tavallaan ja itse ainakin huomaan, että erilaiset ihmissuhteet antavat perspektiiviä ja se, että onkin ollut juttua useamman ihmisen kanssa elämän aikana ei ole missään nimessä huono asia!

Uskonkin tällä hetkellä vahvasti siihen että kohtaamme elämämme aikana useita ihmisiä, joista voisi tulla kumppaneitamme. Toisinaan torjumme ja blokkaamme heidät koska itsesuojeluvaisto on niin vahva. Myönnän itse eron jälkeen kamppailleeni sen kanssa etten oikein halua päästää ihmisiä henkisesti lähelleni. Pelkään omalla tavallaan jo sitä mainitsemaani, eli henkistä hajoamista mutta samaan aikaan on hetkiä kun haluaisin seurustella. Tiedän kuitenkin että vielä tulee ihminen tai ihmisiä, joihin tulen rakastumaan kunhan annan rakkaudelle mahdollisuuden. Vaikka se ei välttämättä nyt juuri tuntuisi todennäköiseltä niin silti uskon siihen. Eikä se seuraava rakkauteni edes ole välttämättä se lopun elämän rakkaus – kuka tietää? Onko olemassa edes ns. lopun elämän rakkautta ja sitä yhtä oikeaa joka tuntuu kaikkien aikaisempien jälkeen kaikista oikeimmalta? Jokainenhan tuntuu siinä hetkessä oikealta. Elämä on muutenkin niin pitkä, että siihen voi mahtua useampiakin suuria rakastumisia ja vahvoja tunteita herättäviä ihmissuhteita. On hyvin pitkälti kyse myös ihmistyypistä ja siitä, millaisia ihmissuhteita elämäänsä janoaa. Itse en tuomitse sitäkään jos ei halua seurustella vaan ennemmin harrastaa irtosuhteita. Sekin on täysin jokaisen oma valinta ja oikein niin kauan, kun kaksi ihmistä on samoilla linjoilla sen suhteen, ettei hommasta tosiaan tarvitse tulla mitään sen enempää.

Rakkauksiakin on muuten aika erilaisia, oletteko koskaan miettineet? Joku ihmissuhde on se vaikea ja hankala, intohimoinen ja hyvin vahvasti tunteisiin perustuva rakkaussuhde. Rakastat toista vaikka olisittekin todella erilaisia ettekä välttämättä edes henkisellä tasolla kaikessa samoilla linjoilla. Sitten on se rakkaussuhde, jossa rakastuu etenkin toisen sieluun, kokee löytäneensä sielunkumppanin. Rakkaussuhde ehkä alkaa ystävyydellä ja etenee vasta sen jälkeen fyysiseksi. Sitten voi olla myös jonkinlaiseen harhaan perustuvaa rakkautta, eli rakastut illuusioon jostain mitä haluaisit ja oletat toisen olevan. Sitähän sanotaan, että ihminen ikään kuin sokaistuu rakkaudelle. Sokeana katsoo toista vaaleanpunaisten lasien läpi eikä suostu näkemään totuutta. Usein viimeisimmässä on ehkä kyse enemmänkin ihastuksesta mutta kyllä joissain tapauksissa tuollaisen illuusion saatetaan antaa syventyä jopa rakkaudeksi. Kaikessa on aina kyse siitä, missä kohtaa itse olemme elämässämme ja missä kohtaa se toinen on. Joskus kuulen puhuttavan myöskin väärästä ajoituksesta, eli siitä kuinka kaksi ihmistä olisi saattanut olla jotain suurtakin jos he olisivat kohdanneet toisessa elämässä. Rakkautta on oikeasti niin monenlaista ja mielestäni tuo on aika siistiä.

Kengät H&M premium / Farkut Mic Mac (second hand) / Toppi Tally Weijl / Vyö Minimum / Aurinkolasit Ray-Ban / Laukku MOIMOI Accessories

Tällaisia ajatuksia alkoi pyörimään päässäni eilen pysähdyttyäni miettimään rakkautta ja sitä, miten sen nykyään elämässäni koen. Vaikka en olekaan juuri nyt rakastunut, on oma suhteeni rakkauteen ja parisuhteeseen muuttunut aika paljon vuosien saatossa. Enää en ajattele kuten parikymppisenä ajattelin, vaan ajatusmaailma on elämänkokemuksen myötä laajentunut. Onhan naiivi ja hölmö rakkaus ihanaa ja kyllä minä siihen edelleen uskon. Uskon myös, että senkin voin kokea vielä useammankin kerran ja kenties täysin eri ihmisten kanssa.

Heräsikö ajatuksia? Uskotteko te siihen että elämään mahtuu useampi erilainen rakkaussuhde?

Kuvat: Mikaela / edit: minä