Ystävät elämässäni

Näin ystävänpäivän kunniaksi haluan kirjoittaa pienen tauon jälkeen jälleen ystävyydestä ja sen merkityksestä. Pakko nimittäin sanoa, että jälleen viimeisen vuoden aikana ystävyyssuhteeni ovat kokeneet jonkinlaista murrosta. Kirjoitin viime syksynä tekstin aikuisiän ystävyyssuhteista jossa kerron kuinka olen saanut elämääni niitä todellisia ystäviä vasta oikeastaan viime vuosien aikana. Tuo pitää edelleen paikkansa ja nimenomaan lapsuuteni jatkuva muuttaminen paikkakunnalta toiselle vaikutti siihen, etten oikein oppinut sellaista luontaista kiintymysmallia. Ihmisistä luopuminen ja uusiin tutustuminen aikaan sai sen, etten oikein edes tiennyt millaisia ovat todelliset ystävyyssuhteet – mitä tarkoittaa se, että olet jonkun ystävä ja hän on sinun ystäväsi.

Aikuisiällä olenkin oikeastaan vasta oppinut sen, mitä ystävyys on. Se on vastavuoroisuutta, rehellisyyttä, ymmärrystä, lojaaliutta, aitoa välittämistä, toisen tarpeet huomioon ottamista sekä toisinaan myös anteeksi pyytämistä sekä anteeksi antamista. Itselleni etenkin ystävyyden vastavuoroisuus on korostunut viime vuosina ja tänä päivänä tahdonkin pitää lähelläni ne ihmiset, joita kiinnostaa kuulumiseni ja nimenomaan elämäni niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Olen nimittäin ihminen, joka ehkä hieman huomaamattaankin ajautuu siihen kuuntelijan rooliin, jonka vuoksi olen oppinut arvostamaan niitä ihmisiä jotka osaavat vaalia vastavuoroista ystävyyttä. Ystävyyden kun ei mielestäni kuulu olla sitä, että käsitellään pelkästään toisen osapuolen elämää tai ongelmia, vaan nimenomaan sitä molemmin puolista vuorovaikutusta.

Tällä saralla olenkin tehnyt tietynlaista karsimista lähipiirini suhteen ja oikeastaan viime syksyn vaikeuksien myötä tietyllä tapaa vetänyt osaa ihmisistä lähemmäs itseäni, kun taas osaa ehkä työntänyt kauemmas. Tämä on sellainen automaattinen reaktio siinä kohtaa, kun ei vaan henkiset resurssit riitä pelkästään tukemaan toista tilanteessa, jossa omakin elämä on myllerryksessä. Tämä saattaa kuulostaa jonkun korvaan ehkä hieman karultakin mutta tietyllä tapaa koen, että nykyään vietän mieluummin aikaa ihmisten kanssa, joiden seurassa voin olla täysin vapautunut enkä tunne jatkuvaa henkistä kuormittumista. Liiallinen ripustautuminen ja sellainen tietynlainen uupumus aina siinä kohtaa kun olet ihmisen kanssa aikaa viettänyt, tuntuu nykyään kovin vastenmieliseltä. Ja vaikka se nyt raffilta kuulostaakin, jokaisella on oikeus valita lähipiirinsä – ystävät ovat se perhe, jonka sinä valitset. Kaikki ihmiset eivät vaan välttämättä sovi toisilleen ja vaikka olisi joskus hyvinkin yhteen sovittu, niin elämä vie toisinaan eri suuntiin. Kun arvomaailma muuttuu ja elämäntilanteet vaihtuvat, saattaa ystävyyskin muuttaa luonnetaan.

Se miksi haluan edellä mainitsemani asiat näin julki tuoda, on että nykyään todella moni ihminen on myrkyllisissä ihmissuhteissa. Mielestäni onkin enemmän kuin rohkeutta oikeasti punnita välillä myös omaa henkistä hyvinvointiaan ja sitä, antaako ihmissuhde vai ottaako se pelkästään meiltä? Toki on luonnollista, että ihmissuhteissa on vaiheita mutta joskus ihmiset muuttuvat ja senkin hyväksyminen on  tietynlaista rohkeutta. Siispä kannattaa ehdottomasti näin ystävänpäivänä miettiä, ketkä ovat ne ihmiset, joiden rinnalla seisot ja jotka seisovat sinun rinnallasi? Keiden kanssa sinulla on henkinen yhteys ja tasapainoinen luotettava suhde? Ketkä ovat niitä, jotka myös antavat sinulle eivätkä pelkästään tyhjennä energiavarastojasi tai pahimmillaan käytä sinun lojaaliutta hyväkseen?

Omassa elämässäni on juuri nyt oikeastaan neljä ystävää, joiden kanssa vietän eniten aikaa ja pidän todella luontevana, että näemme säännöllisesti sekä olemme melkeinpä päivittäin yhteyksissä. Jokaisen heistä kanssa voin kuvitella reissaavani ja he ovat sellaisia ihmisiä, joiden seurassa pystyn olemaan aidosti oma itseni. He ovat niitä, joiden murheita jaksan kuunnella vaikka tunti tolkulla ilman, että tunnen koskaan etteivät he olisi kiinnostuneet minun huolistani. Vaikka en itsekään joka päivä heiltä kysy suoraan ”mitä kuuluu?” tai eivät hekään minulta, välillämme vallitsee silti sellainen tietynlainen tietoisuus siitä, että kyllä toista aidosti kiinnostaa. Se jos tuo tunne puuttuu, on ainakin minulle nykyään sellainen asia, joka vaikuttaa siihen kuinka kyseisen ihmissuhteen koen. Näin aikuisena kun vapaa-aika on muutenkin kortilla sitä jotenkin vaan haluaa viettää aikaa niiden seurassa, joiden kanssa kokee sitä aitoa sielujen sympatiaa. Ja se kiinnostus toisen elämää ja asioita kohtaan – se on muuten mielestäni asia joka erottaa aidosti syvän sekä pinnallisen ihmissuhteen toisistaan.

Tiedän että olen onnekas kun minulla on ystäviä ja nimenomaan juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa koen sitä sielujen yhteyttä. Ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua ja joiden viisaita sanoja haluankin kuunnella. Rakastan myös sitä tiettyä hulluutta joka ystäviäni yhdistää, sillä ei – he eivät ole todellakaan tavallisen tylsiä tai harmaita! Nykyään harvoin muistan tästä edes niin suuresti iloita vaikka oikeasti nuorena en osannut edes kuvitella, että ystävyys voisi olla tällaista. Saatikka sitten, että löytäisin elämääni näin mielettömiä persoonia.

Muistetaan siis tänään ystäviämme mutta samalla myös punnitaan ihmissuhteita ja nimenomaan siihen oikeaan suuntaan, jossa meillä on hyvä olla.

Ihanaa ystävänpäivää jokaiselle! <3

 

Lisää aiheesta:

Vaadi ystävyyssuhteilta

Huonot ihmissuhteet

Olisipas kiva rakastua

Viime aikoina olen jopa ollut hieman yllättynyt omista ajatuksistani, sillä nyt on todella alkanut tuntumaan sille, että olisi ihana rakastua ja asettua pitkästä aikaa ns. aloilleen. Sinkkuelämää on tullut elettyä melkeinpä vuoden verran enemmän tai vähemmän villisti, joten tietyllä tapaa takaraivossa on alkanut jyskyttämään ajatus siitä, että olisi ihanaa vähän rauhoittua. Vaikka yksinkin viihdyn enkä valita laisinkaan siitä, että saan päättää kaiken itse, siitä huolimatta joku sellainen pieni kaipuu kotona vietettyihin leffailtoihin sekä yhdessä ruokakaupassa käymiseen on iskenyt. Elämäni on ollut paikoitellen myös aikamoista kaaosta, jonka vuoksi olen alkanut kaipaamaan sellaista tietynlaista tasapainoa. Toisaalta tässä kohtaa on tärkeää muistaa, että se tasapaino ei lähde muista ihmisistä vaan minusta itsestäni. Toki parisuhde useimmiten rauhoittaa elämää aika paljon mutta loppupeleissä se hyvä balanssi lähtee omasta sisimmästä.

Uskon tietyllä tapaa vetovoiman lakiin ja siihen, että ihmisen tunnetila ja elämäntilanne heijastuvat aika pitkälti myös ympäröivään maailmaan. Kun elämä on sekaisin, sitä on oikea kävelevä kaaos joka vetää puoleensa enenevissä määrin ongelmia. Kun taas tunnemaailma on tasainen ja elämä balanssissa, hyviä asioita tapahtuu herkemmin – jopa ketjureaktiona. Silloin kun elämässä vallitsee positiivinen ja hyvä yleisvire, on ihminen optimistisempi ja täten myös valmis näkemään kaiken ympärillä olevan paremmassa valossa. Uskon jollain ihmeellisellä tapaa myös ihmissuhde asioissa siihen, että silloin kun on oikeasti valmis tutustumaan uusiin ihmisiin, se välittyy meistä ulospäin. Jos taas et ole valmis, sinusta suorastaan huokuu se asenne joka ei ole valmis vastaanottamaan mitään enempää. Tähän vedoten on mielestäni aika turha kiusata itseään pakottautumalla Tinderiin tai treffeille jos kokee ettei vaan ole valmis. Parisuhteen jälkeiseen sinkkuelämäänkin kun kuuluu usein monenlaisia vaiheita eikä monikaan pysty hyppäämään heti edellisen suhteen jälkeen seuraavaan.

Tokikaan en tarkoita tällä sitä, että löytäisit heti elämääsi sen oikean jos vaan riittävästi uskot siihen. Mutta tietyllä tapaa uskon, että avoin asenne ihmisiä kohtaan välittyy meistä ulospäin, jolloin ihmiset ehkä uskaltavat lähestyä sinua ja sinä kenties uskallat lähestyä paremmin heitä. Tuo on jännä juttu mutta aika moni ihminen kuitenkin osaa lukea toisten kehonkieltä ja itse esimerkiksi tiedostan, että minulla on ongelmia nimenomaan sen suhteen, että olen usein jo automaattisesti torjuva uusia tuttavuuksia kohtaan. Torjuntakin on yhdenlainen suojamuuri, joka suojelee nimenomaan sitä herkkää sisintä pettymyksiltä. Toisaalta taas mitä enemmän suojamuureja ympärillemme rakennamme, sitä vaikeampi meidän on koskaan heittäytyä uusiin ihmissuhteisiin. Tänä päivänä yksi suuri ongelma on varmasti se, että niin moni ihminen on rikkinäinen ja useammilla on komplekseja itsensä sekä elämänsä suhteen. Jos omaa elämäänsä ei hoida myös sillä henkisellä tasolla, ei kenties koskaan kykene rakentamaan aidosti tasapainoisia ihmissuhteita. On helpompaa elää jatkuvasti ihmissuhteissa, jotka eivät sido tai aseta meille rajoitteita kuin sitoutua yhteen ihmiseen jonka kanssa laittaa kaiken peliin.

Kaikesta huolimatta, olisipas se mukava rakastua. Jokainen varmasti tietää miltä tuntuu kun hullaantuu ja ihastuu – sitä menee ikään kuin sellaiseen lievään epätasapainotilaan jota voi kai jonkin asteiseksi hulluudeksikin kutsua. Rakkaus tulee toki vasta tuon alkuhuuman jälkeen mutta on siinä silti jotain ihmeellistä voimaa. Uskon vahvasti siihen, että jokainen sinkkuna elämäänsä jonkun aikaa elänyt alkaa pikkuhiljaa kaipaamaan rinnalleen ihmistä, parisuhdetta ja sitä, että elämässä on henkilö, joka on aina tukena tapahtui mitä tahansa. Vaikka tärkein ihmissuhde onkin minuun itseeni niin silti. Itse ehkä kaipaan eniten sitä turvallisuuden tunnetta ja että joku rakastaa minua ehdoitta – sellaisena kuin olen. Osaa käsitellä hankalaa ja itsepäistä luonnettani sekä rakastaa siinäkin kohtaa, kun temppuilen oikein olan takaa. Vaikka haluankin sanoa, että olen hienosti itsekseenkin pärjäävä, niin silti on mielestäni rohkeutta myös myöntää se että kaipaa ihmistä rinnalleen. Ei välttämättä edes vaihtamaan sitä lamppua tai avaamaan viemäriä, vaan ihan jo pelkästään jakamaan arjen sekä ilostuttamaan jutuillaan.

Rakkaus on kuitenkin joka ikinen kerta riski. Se on riski kokea epäonnistuminen ja romahtaa. Siitä huolimatta sen haluaisi vielä kokea ja ottaa riskin senkin uhalla, että tulee pettymään. Itse koen olevani aika voimakkaasti tunteva, jonka vuoksi koen niin ilot kuin surutkin vahvoina. Rakastumisenkin olen sen muutaman kerran elämässäni kokenut todella vahvasti ja tuolloin suorastaan tuntenut olevani voittamaton! Jännä juttu kuinka tuo tunne vaikuttaa niin paljon elämään, että se saa melkeinpä kaiken näyttämään vaaleanpunaiselta. Sitä unohtaa kuinka noloa on jakaa rakkauspäivityksiä Facebookissa tai suitsuttaa siirappia ympäriinsä. Sitä menee ikään kuin sellaiseen teinimäiseen olotilaan ja unohtaa kuinka julkisissa kulkuneuvoissa ei välttämättä tarvitsisi pussailla tai muutenkaan ylitunteilla. Tällä hetkellä tuollaisen tunteen kokeminen tuntuu todella kaukaiselta mutta tietyllä tapaa haluan viedä itseäni lähemmäs sitä mahdollisuutta. Riisua itseäni sellaisista turhista suojamuureista ja estoista, jotka estävät rakkauden kohtaamisen. Nimittäin tiedän, että on paljon kiinni myös minusta itsestäni, missä kohtaa olen avoin kohtaamaan rakkauden uudestaan.

En tiedä laukaiseeko tämän rakkauden kaipuu tunteen lähestyvä ystävänpäivä vai mikä mutta ehkä kyse on vallan positiivisesta asiasta. Tavallaan tuntuu jopa hieman nololta myöntää, että voisi kaivata rakkautta ja ihmistä rinnalleen kun on jotenkin niin tottunut olemaan se henkilö joka ei tarvitse välttämättä ketään. Rakkauden kaipuussa ei todellisuudessa ole kuitenkaan mitään noloa. Tuo on tunne, joka on niin kovin inhimillinen ja täysin luonnollinen.

Koetteko te muut sinkut välillä rakkauden kaipuuta? Sitä tunnetta, että olisi ihana rakastua päätä pahkaa ja tuntea itsensä toisen silmissä kaikista tärkeimmäksi asiaksi maailmassa? 

 

Kuvat: Iines / edit: minä