Turvattomuuden tunteesta
Kun astumme ulos kotiovesta, asetamme joka kerta itsemme ikään kuin alttiiksi erilaisille vaaratilanteille. Ulkomaailmassa, kun liikkuu niin paljon muitakin ihmisiä meidän lisäksi ja vain harvoin olemme tuolla yksin – jos koskaan. Olenkin monesti miettinyt ratikassa tai metrossa istuessani, kuinka en voi ikinä tietää jos yhtäkkiä vieressäni istuva nousisi ja iskisi puukon rintaani. Suomessa on tähän asti ollut helppo ajatella, ettei sellaista tapahdu. Tämähän on turvallinen maa, suorastaan lintukoto. Viime aikoina fiilikseni ovat kuitenkin muuttuneet. Tukholman tapahtumat olivat piste iin päälle ja nyt on pakko sanoa, etten kyllä koe Helsinkiä enää kovin turvalliseksi – ja tämän kirjoituksen mukaan ei välttämättä koe kovin moni muukaan naispuolinen henkilö (viitataan vuoden 2015 turvallisuuskyselyyn).
Julkisissa huomaan vilkuilevani ympärille. Seuraan ympäristöäni ja näenkö jotain outoa toimintaa. Ihan vasta juteltiin aiheesta ystäväni kanssa, joka hän jätti jopa bussin välistä ja jäi odottamaan seuraavaa, koska bussiin astui epäilyttävän näköinen mies, jolla oli reppu selässä. Vältän pimeällä ulkona liikkumista ja baarista yöllä kotiin tullessani otan aina taksin – julkiset eivät ole enää edes vaihtoehto. Puistoissa en liiku edes päiväsaikaan, enkä muutenkaan alueilla, joissa ei ole ihmisiä. Välttäisin ihan Helsingin keskustassakin liikkumista aikoina, jolloin siellä ei ole ihmisvilinää. Toisaalta taas en myöskään osallistuisi tapahtumiin, joissa on suuria ihmismassoja. Kuorma-auton pelkkä näkeminenkin on välillä säikäyttänyt.
En varsinaisesti pelkää päivittäin ulkona liikkuessani mutta pakko myöntää, että joku varovaisuus on lisääntynyt. Vaikka haluaisin olla vahva enkä antaa minkäänlaiselle pelolle valtaa, silti joku osa minussa kehottaa olemaan varovaisempi ja välillä kyllä koen jopa turvattomuuden tunnetta. Naisena tiedän olevani alakynnessä jos joku päättää hyökätä kimppuuni. Se mitä kuitenkin ehkä tällä hetkellä eniten pelkään, on raiskaus ja erilaiset itsemurhaiskut. Toisaalta tietysti samalla todennäköisyydellä joku voi ajaa suojatiellä ylitseni huomenna. Ulkomaailma (ja varsinkin liikenne) on aina täynnä vaaroja, vaikka emme sitä luonnollisesti ajattelekaan.
Naisena koen tämän turvallisuustilanteen todella huolestuttavana, sillä etenkin kaduilla tapahtuvat raiskaukset ovat maassamme lisääntyneet – tai ainakin niistä uutisoidaan enemmän? Olen usein miettinyt miten toimisin jos joku kävisi päälleni ja tullut siihen lopputulokseen, että edes kiukku tai laukulla iskeminen eivät auttaisi. Se ulvova avaimenperäkin on muuten vielä hankkimatta. Mielestäni turvallisuudentunteesta tulisi puhua enemmän. Miettiä miten sitä voitaisiin tässä ajassa lisätä ja pohtia keinoja sen saavuttamiseen. Toki voimme itse välttää tiettyjä juttuja, joiden seurauksena emme niin herkästi joudu epämiellyttäviin tilanteisiin. Hyvänä esimerkkinä se, ettemme liiku pimeällä epäilyttävissä paikoissa tai pukeudu paljastavasti. Jälkimmäiseen suhtaudun vähän kapinoiden, sillä mielestäni naisen kuuluisi voida pukeutua juuri kuten haluaa. Minihame ei anna oikeutta raiskaukselle, eikä se ole automaattisesti viesti siitä, että nainen haluaisi jotain seksuaalista tuntemattomalta vastaantulijalta – tai ylipäänsä keneltäkään.
Toisaalta taas, kuten alussa linkkaamassani mielipidekirjoituksessakin mainitaan, kaikilla ei ole mahdollisuutta valita missä kulkee ja mihin aikaan. Jos työskentelet esimerkiksi sairaalassa ja teet kolmivuorotyötä, todennäköisesti joudut kulkemaan myös pimeällä (etenkin talvisin) ja mahdollisesti julkisia käyttäessäsi odottamaan jossain syrjäisellä bussipysäkillä. Muistan itsekin elävästi nuo ajat, jolloin hoitajan töitä tein ja kuljin paljon pimeään aikaan. Välillä kyllä pelotti, vaikka silloinhan aikakin oli vielä niin eri, mitä se tänä päivänä on. Tuntuu, että turvattomuus on vaan pahentunut sekavan maailmantilanteen myötä ja jos yhtään oikein arvelen, tulee tilanne vielä pahenemaan.
Vaikka periaatteessa nyt itsekin myönsin, että välillä pelkään ja olen nykyään varovaisempi, haluaisin silti luoda ympärilleni rohkeaa ilmapiiriä. Haluaisin olla se tyyppi, joka ei pelkää koska sehän on juuri noiden äärijärjestöjen iskujen tarkoitus – herättää ihmisissä pelkoa. Pelon kautta tulee herkästi viha ja ennakkoluulot. Alamme ehkä vaistomaisesti syrjimään tietyn kansakunnan edustajia, sillä miellämme heidät siihen ”samaan porukkaan”. Myönnän itsekin usein tuohon sortuneeni ja en ehkä vapaaehtoisesti lähtisi kulkemaan pimeällä samaa tietä tumman miehen kanssa. Kaikkeen tähän vaikuttaa varmasti media, se miten asioista on puhuttu. Yleistäminen ei kuitenkaan auta yhtään mitään. Jokainen varmasti tietää, etteivät kaikki ihmiset ole pahoja. Itse asiassa iso osa meistä on hyviä, mutta valitettavasti siellä joukossa on pahuuttakin ja ihmisiä, jotka ovat henkisesti epävakaita.
Pahuutta vastaan puolestaan voimme taistella hyvyydellä. Ajatuksenahan tämä on kaunis, mutta välillä tuntuu jotenkin toivottomalta. Ehkä jokainen voi pyrkiä vaikuttamaan oman elämänsä kohdalla siihen, miten asioihin suhtautuu. Alkaako pelkäämään ja osoittamaan sormella, vai pyrkiikö pitämään mielensä avoimen rohkeana. Jos alkaa elämään pelossa ja ruokkii jatkuvasti ajatuksiaan pelolla tai antaa mielikuvituksen lentää, on lopputulos aivan varmasti se, ettemme uskalla liikkua enää missään. Oma taisteluni ainakin on ennakkoluulojen ja pelkojen voittaminen! Se, etten antaisi sille pelolle valtaa elämässäni, vaan pyrkisin taistelemaan rohkeasti sitä vastaan.
Tunnetteko te turvattomuudentunteita kotipaikkakunnallanne tai ylipäänsä Suomessa? Heräsikö ajatuksia?
