Rumuudesta ja kauneudesta

Aloitan tavallisesti päiväni sängyssä selailemalla puhelimesta aamun uutiset, Facebookin ja Instagramin. Tänään IG seinää selatessani silmiini osui kuva blondiksi hiuksensa värjänneestä upeasta Maria Veitolasta. Viime aikoina tämä nainen on saanut mediassa aivan tavattoman paljon paskaa niskaansa ja hänen kuvatekstiään lukiessani minut valtasi epäusko. Olin pudonnut kärryiltä tämän uusimman käänteen suhteen, mikä liittyy hänen vaaleiksi värjättyihin hiuksiinsa. Siis hetkinen… Olin jo alkuun aivan pöyristynyt siitä, että häntä haukutaan rumaksi, mutta, että tämä meininki jatkuu edelleen – käsittämätöntä.

Ensinnäkin kuka aikuinen ihminen haukkuu toista rumaksi? En tiedä teistä, mutta omaan ajatusmaailmaani tuollainen tyyli ei vaan sovi. Olen saanut kasvatuksen, jossa minulle on opetettu toisten ihmisten kunnioittaminen ja käytöstavat. Ajattelen, että jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista. Jokainen meistä on oman näköisensä ja on ihanaa, ettei näytetä toistemme peilikuvilta! Toki kaikilla meistä on kauneusihanteemme, mutta jos joku ei siihen muottiin sovi, niin eihän häntä voi rumaksi kutsua? Jos toinen ei ole ulkomuodoltaan sinun silmissäsi kaunis, ei se tarkoita sitä, että hän olisi rumakaan. Vai olenko aivan väärässä?

Itsekin olen saanut elämäni aikana kuulla useaan otteeseen olevani sitä tai tätä, ”Olisit kauniimpi jos …”. Iän myötä itsevarmuus on onneksi kasvanut ja viihdyn nykyään tällaisena, kuin olen. Voi olla ettei ulkonäköni miellytä sinua, mutta sitten se on voi voi. Enää en tule tekemään ulkomuodolleni mitään toisten vuoksi, en ikinä. En myöskään anna ilkeiden arvostelevien sanojen satuttaa. Netissä on helppo haukkua toisia anonyymisti vailla kasvoja. Se on kuitenkin raukkamaista, säälittävää ja mielestäni kertoo ihan omaa tarinaansa näistä ihmisistä. Asenteeni ei ole ylimielinen, vaan näen ulkonäköön kohdistuvan arvostelun todella julmana ja ikävänä. Pahimmillaan se aiheuttaa haukutulle erilaisia traumoja ja tekee hallaa itsetunnolle. Vaikka minä koen olevani nykyään vahvempi, kuin nuorempana – kaikki meistä eivät ole vahvoja. Haukkujien olisikin syytä muistaa, että heidän muutamalla lauseellaan saattaa olla ikävät seuraukset.

Oma kauneusihanteeni on nykyään kovin erilainen, mitä se oli nuorempana. Silloin pidin enemmän missi- ja mallimaisesta kauneudesta, mutta nykyään katson asiaa todella eri perspektiivistä. Jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista ja sellainen tietynlainen persoonallisuus miellyttääkin tänä päivänä itseäni eniten. Asenne ja rohkeus olla sitä mitä on – se on ehkä upeinta. Kauneutta ei myöskään tarvitse mielestäni lokeroida, vaan se voi olla todella vapaata ja avarakatseista. Jokainen saa olla sitä mitä on! Kauneus lähtee sisältä päin. Rumana näen vaan ja ainoastaan ihmiset, joiden sielunmaailma on niin ruma, että he pystyvät toisia rumiksi kutsumaan. Se on todellista rumuutta.

En tiedä mitä ajatuksia tämä koko kohu on teissä herättänyt, mutta itse olen ollut tosiaan aika pöyristynyt – suorastaan järkyttynyt. On kamalaa, että aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan tuolla tavoin. Omissa silmissäni Veitola on aina ollut todella persoonallinen, mielenkiintoinen ja karismaattinen tyyppi! Vastoin ehkä monen muun mielipidettä, pidän itse asiassa hänen ulkoisestakin tyylistään huomattavasti enemmän, kuin Saagimin. Hän on rohkea ja uskaltaa pukeutua persoonallisesti. Tuollainen rohkeus on kaunista ja tekee ihmisestä kauniin. Toivon todella, ettei Maria ota kohusta itseensä, vaan jatkaa kulkuaan juuri sellaisena kuin on.

Ylipäänsä toivoisin, että tulevaisuudessa ihmisiä ei määriteltäisi enää niin paljon ulkonäön kautta. Vaikka se onkin ensimmäinen seikka, jonka toisessa näemme, se ei kuitenkaan kerro juuri mitään itse ihmisestä tai hänen todellisesta kauneudestaan. Annetaanhan siis kaikkien kukkien kukkia ja jokaisen olla sellainen, kuin haluaa olla. Persoonallisuus on sitä, mitä me tähän maailmaan kaivataan! Ei missään nimessä ihmisiä, jotka ovat pelkkiä kopioita toisistaan.

Kaunista päivää jokaiselle ja toivottavasti aihe on saanut muissakin reaktioita aikaan! On aika herätä siihen, ettei ihmisten arvostelu ole okei.

Sä haihdut hiljaa pois, kun aika parantaa

Eilen eksyin selailemaan vanhoja blogipostauksia vuosilta 2012 ja 2013. Vaikka olen todella iloinen siitä, että blogimaailma (ja maailma yleensäkin) on ottanut harppauksia eteenpäin, olivat tekstini silti niin suloisen hassuja – kuvista puhumattakaan. Nykyään bloggaaminen on niin harkittua ja sitä ei kirjoita samalla tyylillä ihan mitä vaan sylki suuhun tuo. Luonnollisestikin elämääni kuului noina vuosina myös seurustelu ja parisuhteen alkuajat. Teksteistäni paistoi niin vilpitön onnellisuus ja iloinen fiilis, että kävin jälleen aika syvissä vesissä mielenmaailmani kanssa. Iski todellinen ikävä, ikävä tätä ihmistä kohtaan, jonka kanssa niin pitkään elämäni päivittäin jaoin. Se mikä kuitenkin on toisin, en voi kysyä hänen kuulumisiaan tai soittaa. En vaan voi, sillä näin on huomattavasti parempi – tästä sovittiin.

Vaikka arki on mennyt viime viikkoina todella mukavasti, elämä alkanut maistumaan elämältä ja olen kyennyt tekemään asioita, joita en olisi vielä pari kuukautta sitten kyennyt tekemään – ei tuo tunne silti katoa. En oikeastaan tiedä katoaako se koskaan? Arjessa moni asia unohtuu, mutta silti edelleen päivittäin mietin sen toisen kuulumisia – edes yhden sekunnin murto-osan ajan. Sitä, kuinka hänellä menee ja onko kaikki hyvin? En tarkoita tällä sitä, etten tekisi kokoajan itse duunia sen eteen, että menen elämässä eteenpäin (ja olenkin mennyt jo suhteellisen isoja askelia), mutta silti. Onhan se nyt outoa, että yhtäkkiä et enää tiedäkään mitään mitä kuuluu ihmiselle, jonka kanssa niin monta vuotta elämästäsi jaoit. On tavallaan, kuin hän olisi sinulle kuollut, vaikka näin ei tietysti olekaan.

Tilanne on itselleni täysin vieras, sillä en ole koskaan joutunut luopumaan kenestäkään ihmisestä vastoin tahtoani, paitsi edesmenneistä isovanhemmistani, mutta sekin on hieman eri asia. Yksikään läheinen ihmissuhde ei ole aikaisemmin elämässäni päättynyt siihen, että välit olisi katkaistu kokonaan ikään kuin väkipakolla. Jokainen vastaavassa tilanteessa ollut kuitenkin tietää, että joskus ei ole vaihtoehtoja. Ja jos ei halua viettää seuraavaa vuotta puhaltaen tulta sammuvaan hiileen – on otettava askel siihen suuntaan, jonka tietää järjellä oikeaksi. Näin se nyt vaan on kohdallani. Silti ajoittain tuntuu aivan mielettömän pahalta, kun et vaan tiedä mitä sille toiselle kuuluu. Tavallaan et halua tietää, sillä toisen kanssa kommunikointi sattuisi edelleen niin paljon, mutta jollain tavalla taas haluaisit kuulla, että kaikki on hyvin.   Ristiriitaista. Arjessa tulee eteen aika usein myös tilanteita, joissa haluaisit kertoa sille toiselle jonkun hauskan jutun tai lähettää vaikka kuvan tilanteesta, joka on ollut ns. teidän juttunne. Sitten muistat, että hei – enhän minä voikaan tehdä niin. Tuohon havahtuminen tuntuu kerta toisensa jälkeen niin pahalta.

Täällä on ollut tosiaan vähän henkisesti heikot päivät ja pakko sanoa, että on joutunut kyllä jälleen kasaamaan itseään oikein kunnolla. Joku aika sitten olin niin ylpeä itsestäni, kuinka elämäni on mennyt eteenpäin, mutta ilmeisesti näitä heikkoja hetkiä tulee edelleen mikä lienee ihan luonnollista. Pahinta on prosessi jossa päästetään irti siitä turvallisuuden tunteesta, että toinen on osa elämääsi tavalla tai toisella.

Vaikken mikään suomalaisen musiikin suuri ystävä olekaan, jollain tavalla Mikael Gabrielin ja Isac Elliotin biisi ”Liikaa Sussa Kii” on kolahtanut itseeni erityisellä tavalla. Vaikka sukupuoliroolit ovat laulussa päinvastaiset, löydän siitä monia yhtäläisyyksiä omiin fiiliksiini – erityisesti kertosäkeistö kertoo täydellisesti ne tunteet, joita juuri nyt koen.

Energistä viikon alkua jokaiselle! Onneksi tuo aurinko ulkosalla parantaa fiiliksiä. <3