Sitä sanotaan, että laukku kertoo kantajastaan mutta mitä? Kertooko olalla keikkuva Chanel vauraudesta, muotitietoisuudesta, rakkaudesta kalliisiin tavaroihin vai ehkä vuosien säästöprojektista? Määritteletkö sinä ihmiset sen perusteella onko heidän käsipuolessa merkkilaukku vai ei? Kohteletko alitajuisesti Pradaa kantavaa henkilöä paremmin, kuin halvan kangaskassin kanssa kulkevaa?

Tämä ajatus tuli mieleeni Prahassa luksusliikkeiden kadulla kävellessäni. Omassa käsivarressani keikkui Zalandon aleista bongattu hapsullinen Rebecca Minkoff, josta pidän niin kovin. Alelöytö parhaimmillaan. Vielä muutama vuosi sitten olisin kuolannut jokaisella näyteikkunalla kalliita luksuslaukkuja ja vannonut perustavani sen säästötilin megakalliille laukulle. Vaan enpä enää. Itseasiassa se mikä pääasiassa mieleni valtasi oli jonkunlainen suru. Ei suru siitä etten ole perustanut sitä säästötiliä, vaan suru siitä miten suuri kontrasti maailmassa voi olla. On ihmisiä, jotka hassaavat jopa kymmeniä tuhansia yhteen käsilaukkuun tai merkkituotteisiin ja on ihmisiä, joilla ei ole varaa edes leipään.

Olen sitä mieltä, että jokainen käyttäkööt rahansa miten haluaa. Ja ymmärrän myös säästötilit Chanelille yhtä lailla, kuin säästötilit asuntoa varten. Ymmärrän myös sen etteivät kaikki säästä yhtään mihinkään. Jokainen valitsee ja jokaisella on oikeus valita. Koemme myös onnellisuutta eri asioista. En väitä ettenkö itsekin kokisi aina välillä materiaonnea mutta mielestäni on tärkeintä muistaa, että materia ei ole määre onnellisuudelle. Materian ei kuulu määritellä meitä ihmisenä, eikä meidän kuulu määritellä muita materian kautta.

Kirjoitan tästä oikeastaan siksi, koska elin itsekin yhdessä kohtaa jonkunlaisessa ”kuplassa” jossa halusin jatkuvasti uusia Louis Vuittoneita. Noloa myöntää, mutta tästä ei tosiaan ole edes kovin kauaa aikaa. Noin vuosi tai puolitoista? Halusin tosiaan jatkuvasti uusia laukkuja sun muuta LV roinaa ja aina päässäni pohdin mitä seuraavaksi hankkisin.

LV:hän on hieman kiistelty siitä onko se nykyään enää edes varsinaista luksusta, koska todella monella on varaa siihen. Hinnat pyörivät kohtuuden määreissä ja siksi kyseisiä laukkuja paljon näkeekin. Itselleni tuo merkki jostain syystä kuitenkin iskostui päähäni ja vietinkin usein tunteja netissä käytettyjä laukkuja selaillen. Sentään jotain hyvää, että hankin ne hankintani käytettyinä! Olen ehdottomasti nimenomaan kalliimpien hankintojen suhteen sitä mieltä, että siistikuntoinen käytetty toimii aivan yhtä hyvin kuin täysin uusi. Kierrätys kunniaan!

Jossain kohtaa kuitenkin havahduin siihen, että tämä on ihan naurettavaa. Kyllästyin todella nopeasti kuosiin ja sitten olinkin myymässä laukkujani. Aloin näkemään ne suorastaan rumina ja ylipäänsä oman käytökseni todella tyhmänä. Miksi ihmeessä tarvisin jonkun massalaukun joka keikkuu lähestulkoon joka toisella? Olisiko statusarvoni oikeasti jotenkin parempi jos kuljen Luikkari kädessä? Olisiko se merkki siitä, että minulla ON varaa? Alkoi suorastaan ällöttämään. Mummoveskani kyllä säilytin ja samoin lompakon, sekä keyholderin. Nämä siksi, että tuosta mummosta pidän, edelleen. Se on ollut minulla vuosia. Lompakko taas on todella käytännöllinen ja tilava, keyholder puolestaan aivan super kätevä. Voi olla, että lähtevät vielä joku päivä vaihtoon mutta toistaiseksi en ole jaksanut. Tärkeintä on se, että oma ajatusmaailmani ja asenteeni on muuttunut.

Pahimmillaan tuo merkkituotteiden maailma saattaa viedä kyllä pahasti mennessään mikä on monessakin tilanteessa jopa huolestuttavaa. Ei sillä, itsekin panostan mieluummin laatuun ja maksan esimerkiksi käsilaukuistani mahdollisesti satoja. En kuitenkaan enää juokse merkkien perässä vaan katson laukun ulkomuotoa, laatua ja käytännöllisyyttä. Haluan ostaa sellaisia veskoja joista aidosti pidän, enkä sellaisia joilla ajattelen saavani tietynlaista statusarvoa. Tuhansia en tule varmasti koskaan laukkuun hassaamaan, tuskin edes yhtä tonnia. Ja tiedättekö mitä? Uskon edullisempienkin laukkujen kestävän. Luksusmerkki ei tosiaankaan aina kerro laadusta ja siitä, että laukku olisi ajaton ja ikuinen.

On jännä miten helposti minunkin kaltainen ns. jalat maassa tallustava tyyppi saattoi lähteä mukaan tuollaiseen höpönlöpöön ja vieläpä väärin perustein. Itseasiassa en usko, että olen ainoa, vaan tuo luksusmania on todella yleistä ja tarttuvaa. Halutaan tietynlainen elämäntyyli vaikka väkisin. Ja jos ei ole varaa elämäntyyliin, niin ulkoisen materian avulla pyritään näyttämään kuinka varaa on. Totuus saattaa olla täysin toinen ja sen luksuslaukun kantaja syökin kotona pussinuudelia. Instagram, some, tuttavat, ystävät, työympäristö ja ylipäänsä ympäristö luovat meille tarpeita. Tarpeita joiden kautta koemme tulevamme hyväksytyksi. Kun omistan sen Chanelin, saan tietyllä tapaa parempaa kohtelua ja koen olevani jopa parempi ihminen. Pahimmillaan aika sairasta ja monesti tuo nimenomaan on noin. Luksuslaukkua kantavaa kohdellaan paremmin kuin sen kangaskassin kanssa talsivaa.

Tottakai on olemassa ihmisiä joille merkkilaukut ovat vaan niitä säästöprojekteja ja omanlaisia sijoituksia, sekä unelmia. Eikä siinä ole mitään väärää. Tärkeintä on ajatusmaailmamme. Monille luksuslaukut itseasiassa ovat ns. normaali osa arkea ja niihin on totuttu jo pienestä pitäen. Kaikilla ei kuitenkaan ole samanlaisia lähtökohtia ja siinäpä se vaara piileekin. Tekstini tarkoitus ei ole tuomita kaikkia teitä, jotka rakastatte merkkilaukkuja vaan ehkä herätellä muita mahdollisesti samanlaisen ”hurmion” kokeneita ihmisiä siihen, että luksuslaukun omistaminen ei ole mikään tae onnellisuudelle. Se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä tai nosta ihmisarvoasi millään tavalla. Tai ei ainakaan oikeanlaisten ihmisten ympäröimänä.

Heräsikö teille ajatuksia aiheesta? Määritteleekö käsilaukku mielestänne ihmisen jollain tavalla tai teettekö itse nimenomaan johtopäätöksiä sen perusteella? Mites ylipäänsä satsaatteko merkkilaukkuihin tai onko teillä mahdollisesti säästötili jollekin tietylle ”unelmalaukulle”?