Olen viime päivinä miettinyt todella paljon ihmissuhteitani. Oikeastaan sitä millaisten tyyppien kanssa aikaani vietän ja mihin asioihin nämä suhteet perustuvat. Minulla on hyvin vähän sellaista pakottavaa miellyttämisen tarvetta ja en kaipaakaan ympärilleni laumaa, josta puolet on mätiä omenoita. Mätä omena vaan mädättää muutkin omenat. Olenkin mieluummin vaikka yksin kuin ihmisten seurassa, joihin en voi luottaa tai joista saan elämääni huonoa. Näin karkeasti sanottuna.

Kun muutin aikanaan Helsinkiin koin hyvin suuren järkytyksen nimenomaan ihmisten suhteen. Maalla olin tottunut rehellisyyteen ja tietynlaiseen vilpittömyyteen. Kun muutin tänne, huomasin konkreettisesti kuinka tyypit käyttivät toisia hyväkseen ja monen ystävyys oli täysin keinotekoista ystävyyttä. Aluksi olin itsekin usein se hyväksikäytetty kunnes pikkuhiljaa huomasin, että hyväksikäytetystä tuli hyväksikäyttäjä. Yhtäkkiä olinkin ihminen joka käyttäytyi kuten nuo ihmiset, jotka olivat aikanaan minua järkyttäneet. Ei auttanut muu kuin selviytyä ja selviytyminen vaati usein jopa valehtelua, miellyttämistä sekä ihmisten röyhkeää hyväksikäyttöä.

Se on valitettavaa miten nopeasti tuollaiset toimintatavat itselleen omaksuu jos niistä tekee omassa ajatusmaailmassaan ns. normaaleja. Yhtäkkiä valehteleminen onkin ihan joka päiväinen juttu, vaikka se ennen oli asia joka herätti heti omantunnon tuskat. Tai pettäminen, hyväksikäyttö jne. Vaikka ajattelemme ettei seura vaikuta, niin kyllä se vaikuttaa. Ruokimme elämäämme niillä asioilla, jotka ovat ympärillämme.

Tuo tarina joka minulla on takaraivossani herättelee minua aina säännöllisin väliajoin. Toki olen nykyään vanhempi ja viisaampi, mutta joka kerta jos näen ympärilläni vastaavaa toimintaa koen jollain tapaa pahaa oloa. En välttämättä edes ilmaise asiaa mitenkään mutta sisimmässäni voin pahoin. Mielestäni ihmisten hyväksikäyttäminen jokaisella tasolla on niin väärin. On väärin esittää jonkun ystävää ja puhua hänestä myös pahaa. On väärin hymyillä ihmiselle mutta kirota häntä selän takana. On väärin olla ihmisen kanssa rahan takia. On väärin esittää ystävää mutta jättää toinen pulaan tosipaikan tullen. Loppupeleissä aivan liian moni ihminen miettii vaan ja ainoastaan itseään. Kunhan minä selviän, minulla on hyvä olo ja hauskaa. Mitäs sitten, kun se hauskuus loppuu? Kuinka moni seisoo rinnallasi? Mitä on elämässäsi sen jälkeen jos se elättäjä rinnaltasi lähtee? Mitä jää jäljelle?

Ei sillä, että itse nyt sanoisin olevani paras tyyppi ja toimivani aina oikein. Ei missään nimessä. Olen nykyään ehkä välillä vähän turhankin tuomitseva ja minulta ei aina heru ymmärrystä. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että olen itse käynyt usein niitä samoja asioita läpi ja ne ovat omassa elämässäni niitä seikkoja, jotka olivat aikanaan sitä pimeää ja negatiivista puolta. Kuinka voisin nähdä asian, joka vei oman elämäni alamäkeen toisen elämässä hyvänä?

Tiedän, opettelen jatkuvasti armollisuutta koska ”Only God can judge me”. Kenelläkään ihmisellä ei periaatteessa ole oikeutta osoittaa toista sormella ja sanoa, että ”hei sinä teet väärin”. Toisaalta taas jos kukaan ei koskaan sano, että ”tuo ei ole oikein” -ei elämällensä hallaa tekevä ihminen ehkä koskaan herää ajattelemaan onko hänen toiminnassaan mitään väärää?

Tällä ikää ei tosiaan tarvitse enää miellyttää ketään, vaan on vapaus valita miten aikansa käyttää. Itse kaipaan ympärilleni rehellisyyttä, iloa, syvällisyyttä, inspiraatiota ja aitoutta. En keinotekoisia ihmisiä ja feikkihymyjä, joiden taakse kätkeytyy kaikkea muuta kuin iloa ja vilpittömyyttä. Olen hengannut elämäni aikana ihan riittävästi ihmisten kanssa vaan ja ainoastaan muodon vuoksi. Tyhjää, turhaa ja merkityksetöntä.

Tämän tekstin pointti ei ole masentaa tai luoda negatiivista ilmapiiriä, vaan herätellä avaamaan silmänsä, kohtaamaan realititeetit ja katsomaan ympärilleen. Keiden kanssa aikaasi vietät, oletko keskellä inspiroivia ihmisiä vai ehkä nimenomaan niitä, jotka syövät elämäniloasi? Jos heräsi ajatuksia, saa kommentoida.

PS. Ihanaa äitienpäivää jokaiselle äidille, etenkin omalleni!