Olen aina ollut hyvin itsenäinen tyttö, tai nainen sitä voi kai nykyään jo kutsua. Olen omapäinen ja vahvatahtoinen, joten olenkin aina pitänyt ns. omasta reviiristä. Kotoa muutin pois 16-vuotiaana ja paljon olen asunut itsekseen, sekä hoitanut aina kaikki omat asiani alusta loppuun saakka. Siihen minut on kasvatettu, toimeliaaksi ja vahvaksi naiseksi. Olen seurustellut vain pari kertaa alle 20-vuotiaana (sillä tavoin kuten sen ikäiset nyt seurustelevat) ja sen jälkeen elin sinkkuna 25-vuotiaaksi saakka, kunnes aloitin nykyisen parisuhteen. Kokonaisuudessaan olin tosiaan sinkkuna 19-25 ikävuodet eli voin todellakin sanoa, että tiedän mitä sinkkuna oleminen on ja minulle se ei missään nimessä ole kauhistus. Sinkkuushan on moninkin tavoin hyvin mukavaa! Ajattelin (ajattelen), että mieluummin olen yksin kuin jonkun ”ihan jees” tyypin kanssa.

Yhtä asiaa olen aina ihmetellyt, nimittäin sitä miten osa ihmisistä ajautuu suhteesta toiseen, kun edellinen päättyy alkaa jo seuraava. Mikä siinä onkaan? Ovatko nämä ihmiset tyyppejä, jotka a) eivät osaa olla yksin vai b) alkavat suhteeseen liian heppoisin perustein? Onko sinkkuus jotenkin noloa tai ikävää? Vai ovatko he yksinkertaisesti vaan varmoja, että juuri tämä suhde kantaa? Itse olen aina pitänyt parisuhdetta vanhanaikaisen vakavana juttuna ja jos leikkiin lähden niin siihen sitoudun 100 prosenttisesti. Tahdon myös tuntea tyypin, kenen kanssa alan seurustelemaan jottei pettymyksiä tulisi niin helposti. Tämä on mielestäni fiksua ja kannattavaa. Tapaillahan voi vaikka kuinka pitkään, mutta seurusteleminen on aina virallista ja siitä on kerrottava äidille.

Muistan, kun aloitimme nykyisen miesystäväni kanssa seurustelemaan asiat, joita olin seurustelussa ne kaikki vuodet pelännyt kaikkosivat kokonaan. Alkuun asuimme eri osoitteissa mikä tavallaan mahdollisti oman tilan ja omat jutut. Toinen ei ollut kokoajan hönkimässä niskaan. Kun muutama vuosi sitten päätettiin muuttaa saman katon alle, tuntui sekin hyvin luonnolliselta. Itse voin sanoa kasvaneeni parisuhteen (ja yhdessä asumisen) aikana todella paljon. Jos ennen olin hyvin itsekäs, olen sitä kyllä edelleen mutta vähemmissä määrin. Parisuhde kasvattaa miettimään toisen etua omasi edelle. Jos ennen minulle oli tärkeää saada itselleen asioita, ostan mielelläni nykyään myös juttuja joissa voimme molemmat olla mukana. Tykkään huomioida, antaa lahjoja ja järjestää arjen pieniä yllätyksiä. Toisen ilo on sinunkin ilosi. Tietenkin suhteessa on tärkeää muistaa, että molemmilla on edelleen omatkin elämät mutta se tietynlainen yhteen kasvaminen vaan tapahtuu, luonnollisesti pikkuhiljaa.

Vaikka itse olen suhteessa, olen toisinaan miettinyt mitä minulle tapahtuisi jos yhtäkkiä sinkkuuntuisinkin. Olisiko se järkytys, kauhistus vai mitä? Kuten alussa totesin, en pidä sinkkutta hirveänä asiana. Mulla on useita sinkkuna eläviä ystäviä ja voin hyvin samaistua heidän kokemuksiinsa, sekä ajatusmaailmaansa. Muistoissani kyllä elää edelleen kuinka sinkkuelämä oli hieman epätasapainoisempaa ja villimpää, kuin nyt vaikka parisuhde elämä. Sinkkuna et ole tilivelvollinen kenellekään muulle, kuin itsellesi ja sinulla on vapaus. Tuo se varmaan monia sinkkuudessa kiehtookin. Mielestäni tasapainoinen parisuhdekin on kuitenkin vapauttava, ei kahlehtiva. Sen ei kuulu olla sellainen suhde jossa mietitään, että voi ei en voi tehdä sitä tai tätä, koska seurustelen. Tietyt rajat suhteeseen liittyy mutta ne rajat tulevat luonnostaan. Niitä ei haluta rikkoa, koska rakastetaan ja ollaan sitoutuneita omasta tahdosta.

Asia joka itsessäni on parisuhteen aikana muuttunut on se, etten peilaa itseäni enää suhteen kautta. Olen sitten suhteessa tai sinkkuna, en ole sen huonompi tai parempi. Parisuhdestatus ei kerro sitä oletko epäonnistuja vai onnistuja. Monelle tämä voi olla ihan itsestäänselvyys mutta itse aikanaan kamppailin aika paljonkin sen kanssa, miksi olin niin pitkään sinkkuna. Ystävät löysivät kumppaneita mutta omalle kohdalleni sattui vaan vääriä ihmisiä toisensa perään. Tuolloin parisuhdestatus määritteli itselleni aika paljon siitä, onko ihminen hyvä vai ei. Tänä päivänä oli parisuhdestatukseni sitten mikä tahansa, en enää määrittele itseäni sen kautta.

Olipa ihminen onnellinen sitten sinkkuna tai parisuhteessa, kumpikaan ei ole oikein tai väärin. Tärkeintä on elää onnellisena. Itse olen sen verran romantikko, että unelmoin häistä hiekkarannalla tai puutarhassa ja tahdon jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa. Ei kuitenkaan ole yhtään huonompi jakaa elämäänsä ystävien tai muiden läheisten ihmisten kanssa. Jokaisen meidän elämä kulkee omaa polkuaan, tärkeintä on oppia rakastamaan itseään, tutustua itseensä ja vasta tämän jälkeen sinulla on rahkeita rakastaa toisia.

Rakkaus itsessään on kyllä upea tunne. Rakastetuksi tulemisen tunne taas ihan omaa luokkaansa ja se, kun asiat voi jakaa rakastamansa ihmisen kanssa. Kun tätä pysähtyy näin arjessa oikein miettimään, muistaa taas kuinka mahtava juttu se onkaan. Ihmisellä taitaa itseasiassa olla luontainen tarve tahtoa tulla rakastetuksi? Monesti mietin myös sitä miten hassua on, että kaksi toisilleen vierasta ihmistä löytävät toisensa tuolta ihmisten joukosta. Miten se tapahtuu? On pakko olla johdatusta ja meant to be -meininkiä. Elämä on kohtaamisia ja oma ajatusmaailmani perustuu hyvin pitkälle siihen, että uskon meitä johdettavan muualta käsin. Jokainen ihmissuhde ja elämäsi koukero valmistaa sinua tulevaan. Vai mitä mieltä te olette? Ovatko kohtaamiset vaan sattuman kauppaa vai uskotteko samaan?

Herättikö teksti muuten ajatuksia? Miten koette sinkkuuden ja/tai parisuhteen? Onko parisuhdestatuksen muttuminen muuttanut asenteita ja elämäänne kuinka paljon?