Silloin unohdin itseni…

… kun en kuunnellut pahaa oloani. Tiesin sisimmässä, ettei ole tervettä tuntea elämäänsä tyhjäksi ja merkityksettömäksi – tulevaisuudesta puhumattakaan. Silti en hakenut apua. Minä pärjään, minun on pärjättävä, olenhan aina pärjännyt.

… kun lupasin ottaa vastaan vielä sen yhden työtehtävän, vaikka tiesin, ettei kalenterissa ole tilaa, enkä selviäisi tilanteesta ilman valvottuja yön pikkutunteja, kurkussa kalvavaa ahdistusta ja kyyneliä väsymyksestä.

… kun olisin kaivannut hyviä ja levollisia yöunia, mutta lähdin juhlimaan ja join aivan liikaa, oksentaen päänsäryn kera koko seuraavan päivän.

… kun halusin sanoa toiselle, että rikot rajojani, mutta lopulta olin itse pyytelemässä anteeksi.

… kun koin oloni niin äärettömän loukatuksi, mutta en silti koskaan sanonut mitään. Tuo kipu koteloitui sisääni ja tuntui siellä vielä vuosienkin päästä muuttuen pikkuhiljaa katkeruudeksi, joka purkautui ulos vihaisuutena ja yleisenä tyytymättömyytenä elämään.

… kun halusin kysyä toiselta jotain minulle tärkeää, mutta pelkäsin vastausta ja jätin kysymättä.

… kun tiesin sisimmässäni, mikä on totuus ja mitä minun tulisi tehdä, mutta kielsin sen itseltäni. Pitkitin ja pitkitin asian kohtaamista, kunnes kaikki levisi käsiin.

… kun nauroin itselleni, vaikka samalla häpesin toimintaani. Käänsin häpeän itseironiaksi, sillä silloin en paljastunut.

… kun sanoin kyllä, vaikka halusin niin kovasti sanoa ei!

… kun halusin tehdä jotain pelastaakseni tilanteen, mutta lamaannuin pelosta enkä uskaltanut. Katsoin vierestä, vaikka halusin puuttua, mutta yksikään ruumiinjäseneni ei tehnyt elettäkään toimiakseen.

… kun halusin niin äärettömän paljon olla toisen silmissä tärkeä, että laiminlöin täysin sen, mitä minä halusin. Kuin pikkulapsi kerjää rakkautta vanhemmiltaan, kerjäsin hyväksyntää ja sitä, etten tulisi torjutuksi.

… kun lopetin puhumisen. En enää jaksanut nostaa esiin tilanteita, jotka satuttivat ja tuntuivat pahalta. Pikkuhiljaa kaikki muuttui yhdeksi mössöksi, joka satutti molempia, mutta kumpikaan ei tehnyt mitään.

… kun tein valintoja, joita en halunnut, mutta joiden ajattelin olevan ainoa mahdollisuuteni. Haaveilin jostain muusta, mutta uskottelin itselleni, ettei juuri nyt ole vaihtoehtoja.

… kun hukutin surun kiireeseen ja työntekoon. Äärilaitaan viety työnteko on aina valheellisesti hyvä syy tuntea itsensä sisimmässä tärkeäksi, hyödylliseksi ja arvokkaaksi.

… kun ajattelin olevani kaunis vasta, kun olen sitä toisen silmissä.

… kun en halunnut enää itkeä. En halunnut romahtaa, saatikka tuntea kipua. Nielin kyyneliä alkuun kuukauden, sitten toisen ja lopulta olin melkein vuoden itkemättä.

Monta tapahtumaa ja muistoa – hetkeä, jona olen itseni unohtanut. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen laiminlyönyt omat tarpeeni ja sen, mitä minä haluan. Nuorena mukauduin toisten tahtoon hyvin paljon, vaikka näennäisesti ehkä kapinoin vetäen kovaa roolia. Olen aina ollut sisimmässä kuitenkin herkkä ja monissa asioissa myös epävarma, joka on ollut helppo piilottaa kovan kuoren taakse. Vasta viimeisen vuoden sisään olen oppinut aidosti tervettä itsekkyyttä – kykyä arvottaa omat tarpeet korkealle. Vaikka haluan toki olla läheisilleni hyvä ja parisuhteessa antaa toiselle äärettömän paljon, samaan aikaan kunnioitan itseäni, jonka vuoksi en halua enää tehdä myönnytyksiä, joissa samalla poljen omaa hyvinvointia. Ihmissuhteissa voi saada kunnioitusta ja antaa kunnioitusta, niissä voi myös saada toiselta rakkautta ja huomiota luopumatta jostain, mikä on itselle tärkeää. Mikäli vastavuoroisuus ei toteudu, todennäköisesti olet väärässä ihmissuhteessa.

On uskomatonta muuten, miten jokaista kohtaa kirjoittaessa tunsin konkreettisesti kehossa sen tunnetilan, joka on ollut kussakin hetkessä läsnä. Tuo ihminen olen minä, mutta samaan aikaan se en enää ole minä. Mikä kasvu ja matka.

Kuvat: Iines Aaltonen

Kommentit (6)
  1. Pystyn samastumaan lähes kaikkiin kohtiin, tämä oli ehkä paras tekstisi hetkeen (ei sillä että aiemmat olisivat huonoja) ja hyvä muistutus monelle.
    Aina välillä olisi hyvä muistella että mitä sitä on tullut tehtyä, että osaisi paremmin nauttia nykyhetkestä ja siitä kuinka pitkälle on tullut, ja ehkä pikkuhiljaa opetella olemaan tekemättä samoja virheitä aina uudestaan. 🙂

    1. Kiitos ja ihana kuulla. <3 Juurikin noin se menee, välillä on hyvä tarkastella omaa kasvua hieman kauempaa. 🙂

  2. Sumuisten vetten prinssi
    7.11.2019, 09:41

    Kipeää mutta silti hyvää tekstiä, elettyä elämää…

    Tsemppiä sinne, elämän poluille!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *