Yöunista, kesälomasta ja lapsista

Reilu viikko yöunta takana Oura-sormuksen kanssa. Se mikä on itseni yllättänyt, on nukuttujen tuntien määrä. Olen jo pidempään kuvitellut nukkuvani vähintään kahdeksan tuntia yössä, sillä sängyssä olen ainakin sen ajan – monesti jopa 9 tuntia. Todellisuudessa nukuttujen tuntien määrä on huomattavasti pienempi, sillä yöllä tulee herättyä mm. vessaan ja sikeään uneen harvemmin pääsee viidessä minuutissa. Ouran mukaan en ole ainakaan toistaiseksi nukkunut yhtään yötä niin, etten jossain kohtaa heräisi ja yleensä herään vähintään 2-3 kertaa. Tähän tietenkin vaikuttaa myös unikaveri, eli vaikka nukutaan nykyään Tempurin patjoilla ja ns. omilla puolilla, kyllä toisen liikehdintään silti edelleen välillä tulee herättyä, jos jalka tai käsi osuu tms. Keskimäärin nukunkin noin 7-7,5 h yössä. Muutama yö on ollut 8,5 h yöunilla, mutta keskimäärin luku alkaa seiskalla. Päivisin en ole väsynyt, vaikka toisaalta samaan aikaan haluaisin petrata nukkumaanmenoajan suhteen, eli olla sängyssä rauhoittumassa jo kello 23 jälkeen. Tämä on nyt meidän projekti seuraaville kuukausille. Tällöin aamustakin voisi herätä aikaisemmin ja saisi aamuun lisää työtunteja, jotka olisivat pois illasta. Siispä hyvä hankinta tuo Oura jo tässäkin mielessä, että paljastaa aika paljon mielenkiintoista asiaa yöunista. ☺️

Btw, muistan ajat, kun heräsin kello kuusi aamusta salille. 😁 Tuo ei sopinut kropalleni ollenkaan, joten onneksi luovuin kyseisen rytmin ylläpidosta jo ajat sitten. Uskon, että jokaisella meistä on se sisäinen kello, joka jossain määrin puoltaa joko aamuvirkkuutta tai unisuutta. Vaikka rytmiä on mahdollista kääntää, kyllä se luontainen taipumus puskee aina lopulta pintaan. Osa ihmisistä on tehokkaita aamusta, kun taas osa kykenee vaativampaan työskentelyyn myös iltaisin. Itse lukeudun iltavirkkuihin ja tykkään valvoa illasta. Pystyn tekemään töitä myös iltaisin, vaikka nykyään suljen läppärin yleensä viimeistään 20-21 aikoihin. Mielenkiintoista kyllä seurailla unikäyrää pidemmällä aikavälillä ja mahdollisesti kokea onnistumisia myös näissä pienissä rytmin muutoksissa, jotka ovat tavoitteena parempien yöunien toivossa.

Nyt kun kohta kuukausi vaihtuu kesäkuuksi, on ajankohtaista miettiä kesää ja kesälomaa. Tuskin tänäkään vuonna täydelliseen kesälomaan pystyn töiden ja kuukausiasiakkuuksien puolesta, mutta sellaista ”semilomaa” ajattelin pitää, eli pitää pe-ma akselin täysin vapaana heinäkuussa ja ti-to välillä tehdä pakolliset hommat. Suunniteltiin jo alustavasti kaikkea kivaa, mitä halutaan tehdä ja ainakin Suomen sisällä matkustus on agendalla. Kuten viime vuonna, tänäkin vuonna haluan käydä kerran kesässä Tampereella, Turussa, Naantalissa ja Suomenlinnassa. Ulkomaille ei vielä lähdetä, eli sen suhteen maltetaan ainakin loppuvuoteen, jonne on alustavasti suunniteltu matkaa Malediiveille, jos koronatilanne on siinä kohtaa jo sellainen, että on fiksua matkustaa. Olen ylipäänsä miettinyt tuota matkustamista ja todennut käyneeni aika monessa paikassa ja nähneeni maailmaa, joten mikäs kiire tässä on lähteä yhtään mihinkään? Henkilökohtaisesti siis maltan helposti odottaa vielä loppuvuoteen, jos niikseen. Odotan kesältä lämpöä ja päiviä, kun aamusta voi päättää päivän agendan. Liikaa en siis halua tehdä suunnitelmia, vaan ottaa lungisti, lomailla ja nauttia (toivottavasti) lämpimistä kesäpäivistä. Kesällä Helsinki on upea ja täälläkin paljon nähtävää, kunhan vaan lähtee katselemaan ympärille.

Ja pakko muuten palata vielä aiheeseen, joka herätti taannoisessa postauksessa mukavasti keskustelua. Kyseessä oli siis ajatukseni äitiydestä – tai oikeastaan epävarmuus sen suhteen, haluanko äidiksi tai ehkä paremminkin haluanko jossain vaiheessa yrittää lasta. Tämä aihe on ollut omassa mielessäni jo vuosikaudet aika ristiriitainen ja vaikka välillä heitetään aiheesta vitsiä, samaan aikaan en koe olevani valmis äidiksi, en ainakaan vielä. Lapsi on todella iso muutos ja kuten kommenttiboksissa mainitsin, valitettavan paljon sitä kuulee lapsista juuri negatiivista positiivisen sijaan, mikä ei ainakaan helpota omaa päätöstä. Tämä ei tietenkään pois sulje, että lapsiaan rakastaa, mutta vastuu on aikamoinen. Itsellä ja kumppanillani ehkä eniten vaakakupissa painaa päätös siitä, millaisen tulevaisuuden tahdomme. Jos lähtee yrittämään lasta niin, että minäkin olen ylittänyt 35 rajapyykin, tarkoittaa se aika suurta elämänmuutosta seuraavaksi vuosikymmeneksi. Onko arki lapsen kanssa se, mitä haluamme, vai priorisoimmeko energian muuhun? Kumppanillani on jo kaksi vanhempaa lasta, eli hänellä on aiheesta myös kokemusta, vaikka samaan aikaan hän on tässä asiassa tukenani, mitä ikinä päätän.

Yksi asia, jota myös aiheen suhteen mietin on se, mitä jos kadun myöhemmin, etten yrittänyt lasta? Mitä jos tällainen tunne tulee sitten neljänkymmenen paremmalla puolella, jolloin asia on jo myöhäistä? Tällaistakin mietin, vaikka ihan oikeasti koskaan elämässäni en ole tuntenut juurikaan vetoa äitiyteen, enkä kokenut vahvaa halua tulla äidiksi. Ei ole ollut vauvakuumetta tai aikaisemmin edes tunnetta siitä, että menetän jotain, jos en lapsia hanki. Kun ei voi tietää, mitä menettää, niin ehkei ole syytä pelätä? Ja tavallaan voisin ihan hyvin elää lopun elämää tietämättä. Olen myös sitä mieltä, että maailma on ylikansoitettu ja vaikka tämä ei kovin romanttinen aspekti asiaan ole, niin kyllä mietin lasta myös siltä kantilta, millaiseen maailmaan tämä uusi elämä syntyisi? En halua hankkia lasta siksi, että joku käy katsomassa vanhainkodissa tai siksi, että saan omille tarpeilleni tyydytyksen ja yhden goalin maaliin. Noh, ehkä edelleen uskon ja luotan siihen, että koko asia selkeytyy lähivuosina, kun itsekin vielä kasvaa pari vuotta lisää. Nykyään on muuten siinä mielessä hienoa elää tätä elämää, ettei tämä lapsiasiakaan ole enää mikään automaatio, vaan voimme tehdä itse päätöksen siitä, mitä tulevaisuudelta tahdomme. Joskus aikoinaan asia ei ollut ihan näin, vaan lapset olivat ikään kuin automaatio naimisiin menon jälkeen.

Tällaisia ajatuksia tähän päivään. Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksia, jotka mietitte lasten hankintaa yhtä ristiriitaisin fiiliksin kuin minä mietin?

Nyt puen sadekamppeet päälle ja lähden hakemaan kaupasta ison kassillisen ruokaa. Ihanaa keskiviikon jatkoa. 💜

Kommentit (10)
  1. Itse olen luopunut kaikista kavereista joiden elämän tehtävä on valittaa ja löytää kaikesta negatiivisuutta. Tällaiset kaverit vain hiipuvat omasta elämästäni pois – en sano heille mitään asiasta – annan vain heidän olla enkä ole tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa.
    Lapset tuovat paljon iloa ja riemua. Lasten kanssa on mahdollista myös matkustaa. Lasten kanssa on mahdollista käydä ravintolassa silloin tällöin. Lasten kanssa on mahdollista viettää hotelliyö silloin tällöin. Mitään ei ole pakko lopettaa lapsen myötä JOS ei itse halua.
    Talouspuoli kannattaa toki olla sellainen, että on mahdollista viettää hieman enemmän aikaa lapsen kanssa varsinkin ensimmäisen vuoden aikana, mielellään 2 v. Tämä ei tarkoita työn teon lopettamista (yrittäjällä), vaan projektien priorisointia.
    Kun on puoliso, niin lapsen hoitoa voi jakaa. Tietysti niin kauan kun imettää niin äidin rooli on korostuneempi, mutta isä pystyy sitten enempi astumaan kuvioihin kun lapsi on siihen valmis. Tämä voi tarkoittaa esim. sitä että isä tekee ruokaa yms kodinhoitoa silloin. Jos on taloudellisesti mahdollista, niin aina voi myös palkata siivoojan kerran viikkoon kotiin käymään. Siitä taitaa saada verohyötyäkin.
    Ikäsi on manio ja ehdit hyvin vielä tekemään jopa 3 lastakin jos niikseen ja putki jää päälle. 🙂

  2. Olen sinua pari vuotta vanhempi ja saman asian kanssa ”paininut” siitä lähtien kun täytin 30 vuotta ja tapasin nykyisen mieheni. Reilu vuosi sitten tehtiin päätös, että lasta ei haluta ja siinä ollaan nyt ainakin toistaiseksi pysytty. Meillä kummallakaan ei ole ollut minkäänlaista vauvakuumetta koskaan, mieheni on sanonut että jos lapsen kovasti haluaisin, hän olisi siihen kyllä valmis. Joten sen puoleen vähän saman tapainen tilanne kun sinulla, jos muuttaisin mieleni niin mieheni puolesta voisimme lasta yrittää. Pidän lapsista paljon ja minulla on useampi kummilapsi. Joskus parikymppisenä vielä ajattelin, että jossain vaiheessa haluan äidiksi, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kaukaisemmaksi ajatus äitiydestä on mennyt. En usko siihen, että elämä lapsen kanssa olisi ihan kamalaa tai pilaisi kaiken, mutta en vaan näe itseäni siellä leikkipuiston reunalla seuraavien vuosien aikana lähes joka ikinen päivä. Saatikas kuskaamassa sitten isompaa lasta kaikki arki-illat harrastuksiin ja kaikken pahinta olisi fudiskentän laidalla notkuminen 😀 Vaikea ehkä muotoilla tätä oikein, mutta siis vaikka pidän lapsista niin en nää itseäni leikkimässä lapseni kanssa tai toistamassa samoja rutiineja päivästä toiseen, mitä ainakin pienen lapsen kanssa vähän väkisinkin joutuu tekemään. Meillä on koira ja joskus senkin kanssa tuntuu liian rutiininomaiselta samat lenkit päivästä toiseen 3 kertaa päivässä. Ja kun lapsi olisi sitten vielä paljon enemmän aikaa vievä niin olisi tärkeää, että niistä puistohetkistä yms oikeasti nauttisi eikä kokisi niitä vaan pakollisina velvotteina. En siis ehkä taida olla ihan äiti-ainesta 🙂 Voi olla, että kadun päätöstäni joskus, mutta sen kanssa on sitten vain elettävä. Olemme myös miettineet mieheni kanssa sijaisvanhemmuutta joskus tulevaisuudessa, jos vaikka saataisiin meille sijaislapsi esim yhdeksi tai kahdeksi viikonlopuksi kuukaudessa tms 🙂 Tuollaisia lyhyempiä pätkiä tykkäisin puuhastella lapsen kanssa, kun se ei olisi ihan jokapäivästä rutiinia. Tulipas pitkä tilitys, toivottavasti jaksoit lukea. Tsemppiä sinulle asian pohtimisen kanssa ja onneksi tosiaan sinun ei tarvitse tehdä päätöstä juuri nyt, kun selkeästi asian käsittely on vielä kesken 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *