Vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen! Ostin liput Lilla Teaternin Once-musikaaliin Rouvalle lahjaksi jo viime jouluna, ja näytöksen piti olla alkuvuodesta, mutta… Musikaali sai ensi-iltansa vuosi sitten, juuri ennen kuin teatterit menivät kiinni yli puoleksi vuodeksi, mutta onneksi se palasi ohjelmistoon, kun teatterit taas syksyllä avautuivat. Nyt, kun teattereihin taas pääsee, aion muutenkin ottaa takaisin kaiken sen, mitä viimeisen puolentoista vuoden aikana on menetetty.

Once perustuu saman nimiseen elokuvaan, ja sen näyttämöversio sai ensi-iltansa Broadwaylla 2012. Musikaali voitti samana vuonna mm. parhaan musikaalin Tony-palkinnon ja useita muita palkintoja. Satuimme samoihin aikoihin New Yorkiin, joten kävimme katsomassa esityksen Rouvan kanssa vuoroilloin. (Muistin itse asiassa, että se olisi ollut edellisellä New Yorkin -matkalla 5 vuotta sitten, mutta blogini arkisto sijoitti käynnin vuoteen 2013.)

Mitä kirjoitin silloin?

Once kertoo saman tarinan kuin muutaman vuoden takainen [2007] elokuva, jonka pääosissa olivat Glen Hansard ja Markéta Irglová. Irkkumuusikko ja tsekkisiirtolainen tapaavat Dublinissa ja alkavat tehdä musiikkia yhdessä. Kaksikko on kirjoittanut myös elokuvan musiikit ja kiertää maailmaa kokoonpanolla nimeltään Swell Season, joka nähtiin myös Helsingin Kulttuuritalossa muutama vuosi sitten [2010].

Tämän musiikin ympärillä pyörii myös tuore Broadway-musikaali Once. Epäilin, miten hyvin pieni tarina kahden muusikon kohtaamisesta ja musiikin tekemisestä siirtyisi isolle näytämölle, ja lopputulos onkin hyvin epätyypillistä Broadwayta.

Kun yleisö päästetään sisään, näyttelijät aloittavat lavalla pre-show’n, jossa he soittavat ja laulavat, ja myös yleisö pääsee nousemaan näyttämölle seuraamaan tätä esi-esitystä. Väliajalla näyttämön baaritiski toimii oikeasti baaritiskinä. Lavasteita on hyvin vähän, tanssia ei lähes lainkaan, ja näyttelijät ovat miltei koko ajan lavalla. Kun he eivät ole vuorossa, he istuvat lavan reunoilla. Jokainen näyttelijä myös soittaa jotain instrumenttia, ja muuta bändiä ei ole.

Mielestäni Once on enemmänkin musiikkinäytelmä kuin musikaali, sanan perinteisessä merkityksessä. Mutta mitäpä siitä, kun musiikki on hyvää. Falling Slowly -kappale voitti Oncen elokuvaversiosta jopa Oscarin, ja kyllä se toi minullekin kylmät väreet ja Rouvalle kyyneleet silmiin. (Rouva kävi katsomassa esityksen toisena iltana.)

Suosittelenko?

Kyllä, jos tavoitteena ei ole nähdä tyypillistä Broadwayta. Show voi jakaa mielipiteitä, ja esimerkiksi TimeOut ei sitä kehu, vaikka se onkin ollut arvostelumenestys.

Oikeastaan baaritiskiä lukuun ottamatta kaikki yllä oleva pätee myös Lillanin versioon Oncesta. Myös se, että tälläkin kertaa Rouva itki esityksen lopussa. Hän kyllä kuvaili itse edellistä kertaa ”huutoitkuksi” eikä vain kyyneliksi silmissä.

Musikaalin on ohjannut Jakob Höglund, joka ohjasi myös Turun kaupunginteatterin erinomaisen Cabaret’n. Pääosissa nähdään Helsingin Kaupunginteatterista ja monista äänirooleista tuttu Tuukka Leppänen ja Emma Klingenberg, jonka huomasin näytelleen myös kaksi vuotta sitten Svenskanissa näkemässämme The Play That Goes Wrong -farssissa.

Olen muuten hyvin iloinen, että olen löytänyt myös ruotsinkielisen teatterin. Aiemmin pelkäsin, että sanavarastoni ei riittäisi näytelmien seuraamiseen toisella kotimaisella, mutta kiitos modernin tekniikan, nykyisin tarjolla on myös suomenkielinen tekstitys, jota voi seurata omalta mobiililaitteelta. Ja sitten on hauska huomata, että oikeastaan tekstityslaitetta ei tarvitse vilkuillakaan aivan koko ajan.

Once on musikaalina pienimuotoinen ja aivan kuten kirjoitin kahdeksan vuotta sitten hyvin epätyypillinen Broadway-musikaaliksi. Isolla Broadway-lavalla odotan näkeväni jotain näyttävää, mutta pienemmässä ja intiimimmässä teatterissa esitys toimii loistavasti. Akustisesti soitettu musiikki soi hienosti ja on hauska seurata muusikoita lähietäisyydeltä. Kaikki näyttelijät lavalla ovat todella myös muusikoita, ja jokaisella on jokin instrumentti: Leppäsellä kitara ja Klingenbergillä piano. Ja millä varmuudella he ja kymmenen muuta näyttelijää soittavatkaan niin yhdessä kuin erikseen!

Näyttelijät myös tekevät kaikki musikaalin ääniefektit, ja esimerkiksi se, miten useiden käsien yhtäaikaiset liikkeet kulissien vaneripinnassa kuulostavat aivan rantaan hiljalleen särkyviltä aalloilta, on suorastaan maagista.

Tässä musikaalissa musiikilla on myös hieman toisenlainen rooli kuin useissa muissa musikaaleissa. Kappaleet eivät varsinaisesti vie sanoituksillaan juonta eteenpäin, eikä niissä käydä dialogia. Silti ne eivät tunnu päälle liimatuilta eivätkä katkaise tarinaa, sillä musikaali kertoo musiikin tekemisestä. Pääosat esittävät omia kappaleitaan toisilleen ja päätyvät lopulta äänitysstudioon nauhoittamaan demoa. Tarina on myös rakkaustarina, mutta osa tarinan viehätyksestä se, ettei sen juoni olekaan kaikkein ilmeisin.

Ja se Falling Slowly, ruotsiksi Faller sakta, on kyllä niin hieno kappale, että ei haittaa lainkaan, millaisena korvamatona se luikertelee korvissani vielä monta päivää.

Suuosittelenko yhä? Ehdottomasti!

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen