Julia Quinn – Bridgerton: Salainen sopimus

♥

Alkuteos The Duke and I (2000)

Tammi 2020

Suom. Laura Liimatainen

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Julia Quinnin 1800-luvun alun Englantiin sijoittuva kirjasarjaa alettiin  suomentaa  Netflix-version ilmestymisen myötä. Katsoin trailerin vaikka kuinka monta kertaa, mutta päätin lukea ensin ensimmäisen kirjan. Sarja koostuu kaiken kaikkiaan kahdeksasta osasta, jokainen  seuraa yhtä Bridgertonin perheen jäsentä.

Daphne Bridgerton haaveilee avioliitosta ja perheenlisäyksestä, mutta äitinsä esittelemät sulhot eivät vain oikein vastaa hänen näkemystään potentiaalisesta aviomiehestä. Lontooseen vuosien jälkeen palannut herttua Simon Bassettia taas piirittävät kaikki vapaana olevat naimaikäiset naiset, vaikka tämä ei missään nimessä halua naimisiin. Yhdessä Daphne ja Simon saavat loistavan idean; jos he esittävät pariskuntaa, Simon saa olla rauhassa ja Daphnen arvostus seurapiireissä nousee. Peliin sekaantuu kuitenkin tunteita ja on yhä vaikeampaa muistaa ettei suhde ole totta…

Meinasin ensin antaa romaanille kaksi sydäntä Daphnen ihastuttavan lapsuudenperheen vuoksi, mutta jos viihdegenreen kuuluva romaani onnistuu lähes pelkästään tuskastuttamaan viihdyttämisen sijaan, tuomiona on yksi sydän ja päätyminen vuoden huonoimpien listalle.

Romaanin alkuosa täyttyy Daphnen ja Simonin väsyneestä, mukanokkelasta ja näsäviisaasta sanailusta, eikä tilanne parane heidän päästessään suhteessaan kakkos- ja kolmospesälle. Naurettavin hetki (jolloin oikeasti puuskahdin ääneen) herttuan ja hänen nuorikkonsa romanssissa oli ehdottomasti se, kun täysin seksistä tai lisääntymisestä tietämätön Daphne ”saavuttaa huippunsa” menettäessään neitsyytensä. Kirjassa on myös eettisesti hyvin ongelmallinen kohta, jossa Daphne käyttää seksuaalisesti hyväkseen päihtynyttä aviomiestään. En uskoisi että kirjaa (tai sarjaa) olisi koskaan julkaistu, jos tämä olisi tapahtunut naiselle, siis niin, ettei asiaa käsitellä hyväksikäyttönä.

Viihdekirjallisuutta ei lähtökohtaisesti lueta upean kielen vuoksi, mutta Quinnin kömpelö ja vaivaannuttava teksti pistää silti silmään (osansa saattaa olla myös suomennoksella). En muista myöskään lukeneeni toista romaania, jossa kuvailtaisiin näin valtavasti hahmojen ilmeitä ja eleitä. Henkilökohtainen inhokkini, silmien ja katseiden loputon kuvailu, saa kirjassa erityisen paljon tilaa.

Jos voit kuvitella lukevasi seuraavan tyyppisiä lauseita 360 sivua, on tämän sinun kirjasi, muuten jättäisin sen suosiolla lukematta ja katsoisin säkenöivältä vaikuttavan sarjan.

”Simon tiesi että Daphnen silmissä oli tusina ruskean eri sävyjä, ja niiden lisäksi vihreä reunus, joka jatkuvasti kutsui Simonia katsomaan tyttöä tarkemmin kuin varmistaakseen, oliko silmissä todella vihreää vai oliko hän kuvitellut kaiken.”

”Simon huokaisi pitkään ja perusteellisesti ja antoi katseensa hivellä Daphnen sivuprofiilia.”

”Leveä, viehättävä hymy sai aikaan kummallisia tuntemuksia Simonin aivoissa.”

Luen historiallista viihdettä aina myös kiinnostavien taustojen vuoksi. Bridgerton ei kytkeydy ollenkaan historiallisiin tapahtumiin, myös tapojen, vaatteiden ja ympäristön kuvailu on minimaalista. Ehkä siihen ei jäänyt tilaa Simonin ja Daphnen valovoimaisten silmien kuvailulta…

Kirjasarjan jatko-osat jäävät varmasti lukematta, ajatuskin vielä seitsemän vastaavan romaanin kahlauksesta hikoiluttaa. Lisää historiallisia sekä romantiikkaa sisältävien kirjojen arvosteluita löydät allaolevien avainsanojen takaa! Suosittelen erityisesti ihastuttavaa, Guernseyn saarelle sijoittuvaa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, tsekkaa myöskin Netflix-sarjaksi päätyneen Outlander-sarjan ensimmäisen osan arvostelu.