Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

♥♥♥

Otava 2020

Kirjoitin Mercedes Bentson omaelämäkerrassa Ei koira muttei mieskään, etten ihaile tai fanita juuri ketään julkisuuden henkilöä riittävästi, että jaksaisin olla kiinnostunut heidän elämäntarinastaan. Yhden poikkeuksen tähän tekee Antti Holma, jonka podcastiin Auta Antti ihastuin tulenpalavasti vuosi sitten ja pidin myös ihan kaikkein rasvaisimmat ja ällöttävimmät kohdat poislukien Auta Antin edeltäjästä, Radio Sodomasta.

Luin myös Holman New Yorkista käsin kirjoittamaa, älyttömän hauskaa blogia Harpunsoittajan vaimo, jonka kirjoittamisen hän on sittemmin surukseni lopettanut. Ristiriitaista kyllä, en ole lukenut hänen esikoisteostaan Järjestäjää, pitkälti siksi, että se on saanut sen verran heikkoja arvioita enkä ole ollut valmis muuttamaan käsitystäni Holman taituruudesta (lapsellista, tiedän).

Kaikki elämästä(ni) mainostaa olevansa Holman ”elämän ja ajattelun kokonaisesitys”, autofiktiivinen teos, jossa hän matkaa lapsuutensa kotipaikkakunnalta Sonkajärveltä Helsinkiin ja aina New Yorkiin asti. Teos jättää hämmentyneen olon, kenties tarkoituksellakin, nimittäin jo lähtökohtaisesti kirja, joka käsittelee sen kirjoittamisen hankaluutta, on erikoinen.

Romaani on yhdistelmä jonkinlaista autofiktiivista kasvukertomusta, rietasta huumoria, taiteilijan kipuilua kirjoitustyönsä edessä, rakkaustarinaa – ja kaiken tämän ytimessä kulkee lonkeronsa joka puolelle ojentava häpeän tunne. Holman tuttu, loistava ironia ja pilkka osuvat, kuten aiemminkin, kaikkiin ja kaikkeen, ennen kaikkea Suomeen ja suomalaisiin sekä kulttuurialan ihmisiin ja -rakenteisiin (tämänkaltainen suorapuheinen tyyli varmasti vaatiikin se, että asuu meren tuolla puolen..).

Kuten tavallista, suorapuheiselta tarkastelulta ei säästy kirjailija itsekään, vaan hän tuttuun tapaan läväyttää lukijan eteen myös kaikkein häpeällisimmät kokemuksensa. Holman tuotannossa toistuvatkin mielenkiintoiset ristiriitaisuudet – hän työskentelee kirjailijana/taitelijana mutta toisaalta kritisoi voimakkaasti kulttuurialaa ja katuu monia tekemiään projekteja ja ahdistuu tulevista. Hän myös kirjoittaa ja kertoo voimakkaasta häpeän tunteesta mutta toisaalta tuo hyvin herkkiä ja henkilökohtaisia elämänkokemuksiaan julki (ehkä se on katarttista!).

Romaanin teksti on nautinnollisen elävää, Holmalla on ainutlaatuinen tapa kuvata henkilöitä ja tilanteita tunnistettavasti, samanaikaisesti riipivän kauniisti ja tragikoomisesti. En muista lukeneeni toista, yhtä aitoa kuvausta pienen kylän pysähtyneestä tunnelmasta ja siitä kummallisesta tunteesta, kun aikuisena kotiseudulle palatessa nuoruuden muistot palaavat mieleen ja samalla kaikki tuntuu pienentyneen.

Vaikken miellä omaa huumoriani järin kultivoituneeksi tai laadukkaaksi, irstas ja huono munaläppä ei edelleenkään uponnut, vaan koin sen rikkovan muuten soljuvan kerronnan. Erityisesti irstailevat dialoginpätkät kirjan (osittain fiktiivisten) hahmojen kesken, tuntuivat väkinäisen ja väsyneen hauskoilta, ihan kuin Holma ei luottaisi siihen, että kirjan tarina kantaa itsessään, ilman että se on pakko lyödä välillä täysin läskiksi.

Holma on käyttänyt nyt elämäntarinaansa ja siitä poimittua herkullista huumoria ja kipeitä kokemuksia sekä podcastissaan,että kirjassaan. Nyt saattaa olla edessä tilanne, jossa nämä tarinat on tyhjentävästi kerrottu ja on aika astua toisenlaisille poluille. Jään innolla odottamaan, mitä hän keksii seuraavaksi!